Joka toinen päivä

Hackamore on kova kuolain. Olen toki tiennyt sen aina, mutta eilen kuolaimen kovuus konkretisoitui aivan uudella tavalla.

Olin jo luopunut ajatuksesta taistella tieni hevosen selkään, vaikka kovasti hyvän päivän jälkeen houkuttelikin. Unohtui nimittäin ottaa ratsastuskelposet kengät reissuun mukaan. Kengät on tietysti pienempi puuttuva paha kuin alati unohtuvat ohjat, mutta..

Paikalle saapui apukäsiä kaksin verroin ja Tiinalla sattui takakontissa olemaan valikoimaa kahden kenkäparin verran. Valitsin Sievin turvasandaalit hieman epäröiden. Sain todeta niiden toimivan ratsastustarkoituksessa lopulta paremmin kuin hyvin, eikä jalat hionneet lainkaan. Tahdon omat!

Kenkäasian ratkettua virittelimme jakkaran kaltevalle alustalle. Edellispäivän perusteella kuvittelimme hevosen seisovan ja odottavan, että pääsen edes lähietäisyydelle. Liikaa vaatimuksia ja lukuisia syviä huokauksia. Hevonen oli se joka huokaili. Jotenkin ei vain osuneet hevonen ja jakkara optimaaliselle etäisyydelle toisistaan. Koska piha on sellainen, kun on, oli se hevonen, joka sai siirtyä sentin kerrallaan. Hermoonhan se otti.

Matka kentälle meni rauhallisesti. Kentällä pyörimme hyvien kokemuksien rohkaisemina molempiiin suuntiin, taivutellen. Apukädet eivät kiinnittäneet meihin hekään suurta huomiota. Aloin valmistella Vipsua siirtymään ympyrällä raviin, mutta se oli yhä haluton. Pieni pätkä ja käyntiin.

Sitten, kentän keskivaiheilla, hevonen ampaisi sivulle. En ehtinyt tajuta, mitä tapahtui. Ymmärsin kuitenkin, että hevosella laukesi pakoreaktio ja se oli ryntäämässä avoimesta portista kotia kohti. Refleksinomaisesti otin ohjista sen, minkä käsivarren tapaisistani irtosi. Se ei ole paljon. Ryntäys pysähtyi siihen ja muuttui eräänlaiseksi laukkapiruetiksi, hevosen korvat kasvoillani.

Kolmesta (polveen liittyvästä) lähes pakonomaisesta painajaisestani yksi toteutui. Hevonen hyökkäsi sivulle. Vielä siihen minulle vaikeampaan suuntaan. Välillä ei tarvita paljon, kun jalassa toiminta pettää ja kierähdän kyljelle. Nyt, riuhtaisusta huolimatta, pysyin kyydissä helposti.

Potentiaalisessa katastrofissa on paljon positiivistakin. Kauhuskenaario toteutui, mutta lopputulema oli oletetusta poikkeava. Minä selvisin. Satulalla on asiassa suuri rooli, mutta niin on silläkin, että jalka alkaa toimia yhä paremmin ja käyttökatkoksia tulee yhä harvemmin.

Noin, nyt se on sanottu ääneen. Huomenna, kun herään, huomaan, että manasin jalkani täysin toimimattomaksi, mutta se on sitten huomisen murhe. Tänään murehditaan yhä jatkuvaa väsymystä ja loputonta panikointia milloin mistäkin. Hevonen ei ole oma itsensä.

- J