Riivatut

Syksy oli vuodenajoista suosikkini. Sittemmin syyskuut ovat olleet vaikeita. Vaikeita, koska pimeys, mutta ennenkaikkea se surullinen jatkumo, jota vuosittaiset menetykset ja maailmanloput ovat. Vuodesta toiseen syyskuussa opin, etten vieläkään tiennyt, mitä kaikkea maailmankaikkeus voi eteeni heittää, vaikka välillä luulen niin. Joka vuosi jotakin, toisina vuosina ei edes kerta riitä.

Vaikeuksien seassa kirjoittaminen on jäänyt. Surullista sinänsä. Kirjoittamalla pahan paperille, siltä on saanut edes hetkeksi rauhan. Mutta kaikkea ei voi sanoa ääneen. Vielä.

Mahdotonta ei lienee arvata, että rakkaalla karvakorvalla, jonka viimeaikainen palstatila on jäänyt olemattomaksi, on osuutensa asiassa. Se ei olekaan ollut Vipsun vanha selkävamma meidän pahin harmimme. Kuten joku HT-netissä osasi kertoa, Vipsu ei tervettä päivää näe. No, on sillä niitäkin onneksi vuosien varrella ollut, mutta viime aikoina vedet ovat olleet syvät.

Yksi suurista huolenaiheistamme on tällä hetkellä Vipsun vasen pakara. Heinäkuun alussa kyseinen kankkulihas otti laitumella osumaa. Perse repesi, kirjaimellisesti. Vaikuttaisi siltä, että Vipsun vamma on astetta hankalampi lihasvamma, jonka paraneminen ei ole edennyt odotetusti eikä edes liki toivotusti.


Ennen
Jälkeen

Pääsimme jo jatkamaan kesken jääneitä kuntoharjoituksia. Kaikkia kahtasataa minuuttia hikoilua viikossa. Sitten hevonen alkoi ontua. Laitettiin poni lepoon viikoiksi, ei apua. Nyt ollaan käyty kävelemässä. Pitäisi kuulemma kävellä hevonen hikeen, mutta näillä lenkeillä ainoa, kuka hikoilee, on allekirjoittanut. Voisi siis olettaa, että edes oma kunto olisi jotenkin kohonnut, mutta ehei.

Vipsun kanssa joutuu kävelemään Vipsun valitsemaan tahtiin ainakin kolme tuntia, ennen kuin se heräyttää hikipisaran. Sitä mehua jos pistäisi pulloon, olisi aika harvinaista herkkua. Juoksemalla sen saa kyllä hikeen. Hetkessä.

Koska Vipsu ei vaikuttanut juuri paremmalta, varasin vaihteeksi ajan klinikalle. Sinne mennään torstaina. Kuinka ollakaan, kaakki lakkasi kompuroimasta. Sitten ne taas ihmettelee klinikalla, että mikä naista vaivaa, kun se tuo tuota tervettä hevosta tänne jälleen. Kohta se varmaan sanoo, että sen silmissä on surullinen katse. Saatan sanoakin. Sillä nimittäin on.

Raskauden suhteen Vipsu vaikuttaisi voivan vielä hyvin. Se on kaikesta kankun kipuilusta huolimatta varsin tyytyväisen oloinen. Se ei juuri korvaansa lotkauta mistään, mutta pihasta poistuminen vaikuttaa yhä vain vaikeammalta. Saa nähdä tuleeko loppuodotuksesta yhtä riivattu kuin edellisellä kerralla.

- J

17 kommenttia

  1. <3
    Kävelemällä hyväkuntoista hevosta ei tosiaan kovin helpolla hikeen saa. Toivon mukaan klinikalta tulee hyviä uutisia, tai ainakin tieto, että mikä vaivaa!
    Olette kaikki ajatuksissani <3

    VastaaPoista
  2. Voi Vipsu <3 Jos eläinlääkäri antaa luvan, niin voiskohan tohon kokeilla laseria? Sais verenkiertoa vilkastumaan ja parantumista nopeutumaan. Sitten on myös niitä sähkölätkiä, niistä voisi myös olla apua? Tsemppiä!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki keinot kyllä kokeillaan. Aika hankala vaan on saada ketään "hoitamaan" tai hoitamaan hevosta, kun se on kantava. Vaikka kuinka sanon, että tamma on tärkein niin ei haluta riskeerata. Ymmärrän sen, mutta epätoivo. Kiitos vinkeistä, jos lääkäri ei mainitse niin kysyn kyllä.

      Poista
  3. Minäkin kyllä ihmettelen, miten normaalin hevosen voi saada kävelemällä hikeen. Ehkä laittamalla sille jonkun toppaloimen lenkille niskaan?

    Tuollaiset vammat kai yleensäkin ottaen tuppaavat paranemaan hitaasti. Toivottavasti toipuminen kuitenkin pian lähtisi kunnolla käyntiin. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Näin toivotaan. Mysteeriksi on jäänyt tämä hikihomma.

      Poista
  4. Kyllä se siitä, tai sitten ei. =P Mun tammamammalla on viime talven jäljiltä kinkussa saman tyylinen, tosin hokkikengästä tullut vamma (on muuten ihan samassa kohdassakin). Ei se tunnu sulavan millään, eikä helpota mitenkään tuon muutenkin huonoimman jalan liikettä. Handy Cure-laser on ollut sellainen kapine, jolla tuota muhkuraa olen vähän saanut pehmenemään (tai sitten se on pehmittänyt vaan omistaja pään luulemaan, että muhkura on pehmennyt).

    Lycka till kohtalotoverille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha! Kiitos! Mikähän se onkin, että aina pitää ottaa kaikki osumat sinne samalle osastolle. Toisaalta hyvä, että on sitten edelleen ne kolme parempaa jalkaa?

      Huomasin, kun blogiasi stalkkasin, että sinullakin on Subaru XD Toivottavasti on ollut parempi karma sen kanssa ;)

      Poista
    2. Voihan sen noinkin tietysti ajatella, että kolme parempaa on parempi kuin vaikka kaksi vähemmän parempaa.

      Ja niin no niin, mulla on varmaan yksi tän valtakunnan kovaonnisimmista Subaruista. =D Mulla on siitä remppakuitteja yli 15 000 eurolla, tosin onneks suurimman osan on maksanut maahantuoja. Puolimoottori vaihdettu, kun koneen runkolaakeri leikkasi kiinni jne. Mut on se silti ollu iha prkleen loistava auto. =D

      Poista
    3. Ai hemmetti XD Kirjoitin aikanaan oodin omalleni, kun taas kerran kilahti.

      Mutta hitto, on se silti menevä peli!

      Poista
    4. Hahah, mä oisin voinu kirjottaa tuon ihan saman jutun. =D Tosin lisäten siihen koneremontin, ruiskusuuttimien vaihdo, kannen koneistuksen ja ja ja... =D =D Mut silti se on ihan rakkain. <3

      Poista
  5. Auts, on kyllä ikävän näköinen... Ehdottaisin tuohon kyllä arpikudoshierontaa vaikka en kyllä tiedä mitenkä tuo tiineys hommaan vaikuttaa.

    VastaaPoista
  6. Jos mitenkään mahdollista ilman rauhoittavia, kokeile iilimatoja.(Jillan blogissa elokuussa 2015 kerrottiin iilimatohoidosta). Entä kinesioteippaukset?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkeistä! Iilimatohoito ei valitettavasti sovi kantavana olevalle. Kinesioteippaus saattaisi sopia, jos ei muuta niin ainakin varsomisen jälkeen tukemaan kuntoutusta!

      Poista
  7. Voi muru. <3 Kun voisi kerran viikossa vähintään istua sielunhoidollisesti lämpimän juoman ääressä siun kanssa. Kaikin voimin toivon kaikkien asioiden menevän parempaan suuntaan ja siun sitkeyden pitävän pintansa. Onni Viban onnettomuudessa on se, että tämä ei tapahdu kesken kuumimman treenikauden tai jotain. Joku positiivisuuden savumerkki tämä. >.<

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä!

      Onhan se positiivista, että tämä tapahtui juuri nyt, niin monessa mielessä. Ja, että se potku on osunut kankkuun eikä alemmas jalkaan.

      Poista