Vakuutuksen varassa

Siitä on tänään 1992 päivää, kun jouduin Vipsun kanssa ratsastusonnettomuuteen. Se on suurinpiirtein 5 vuotta, 5 kuukautta ja viikko. Tavallaan tuntuu, että se oli ihan eilen, toisaalta kuin siitä olisi ikuisuus eikä se olisi enää totta. Mutta sen vaikutukset näkyvät ja tuntuvat yhä jokapäiväisessä elämässä.

Olin silloin vielä verrattaen sosiaalinen ja välillä meni aika lujaa. Elämä oli seikkailu ja kaikenlaista piti kokeilla. Koin, että matkassa oli mukana ystäviä, kavereita, tuttavia, ihmisiä, perhe. Tänään minusta tuntuu, että olen aivan yksin.

Koen, ettei minua enää nähdä kivun verhon takana. Uupumus tulkitaan heikkoudeksi, typeryydeksi ja rasittavuudeksi. Tuntuu, että joudun koko ajan perustelemaan oikeuttani olla. Että joudun selittämään, etten ole tyhmä. Pyytelen anteeksi sitä, etten ole iloinen tai jaksa mitään. Olen puolustuskannalla ja valmis paitsi hyökkäämään, myös luovuttamaan.




On ihan oma valinta vetäytyä kuoreensa ja jäädä yksin. Muttei se vaihtoehtokaan aivan helppo ole. Tuntuu, että ihmiset suhtautuvat minuun varauksella. Samalla huomaan suhtautuvani myös itse ihmisiin, uusiin ja vieraisiin sekä vanhoihin ja tuttuihin, varsin varauksella. Ihan huomaamattani olen alkanut olla kaikessa puolustuskannalla, valmiina hyökkäämään, koska jostain se paska lentää niskaan kuitenkin. Kyynistyminen suhteessa ihmisiin on saanut kylmäävät mittasuhteet.

En tiedä, onko surullisempaa, että kuvittelen itseni tähän tilanteeseen ja siitä tulee totta vai se, että tilanne monilta osin on totta ilman kuvitelmianikin. Onko sillä väliäkään, minkä nimen vankilalleen antaa.

Tuntuu pahalta jäädä ulkopuolelle, koska "sulla on se jalka". Tuntuu ylipäätään pahalta jäädä ulkopuolelle. Tai olla se varavaihtoehto: "Jos kukaan muu ei lähde, niin lähtisitkö sinä?" Sen kerran, kun joku yrittää ottaa mukaan, sitä joko yrittää liikaa, ettei jäisi vaivojensa varjoon tai ei jaksa enää edes yrittää, koska kaikki suhtautuu kuitenkin niinkuin suhtautuu.

Aina silloin tällöin joku huomaa olla minusta huolissaan. Harvoin kuitenkaan sen suhteen, kuinka jaksan elää romahtaneen terveyteni kanssa. Joskus sitä kaipaa, että joku näkisi sen kivun, jonka sielu kantaa, ei niitä ulkoisia arpia. Ja sitten taas olisi kiva, että huomattaisiin ne ulkoiset arvet, eikä vaadittaisi mahdottomia, mutta toisaalta en halua, että minusta automaattisesti ajatellaan, etten pysty johonkin.

Että osaa siinä nyt sitten olla sujuvasti, kun ei osapuolista kukaan tiedä, miten päin on oikein päin.

Minulla on paha tapa sortua ymmärtämään muita, ihan sama mikä tilanne tai kuinka se kaatuu minun niskaani. Joskus toivoisin, että edes murto-osa tästä yltiöempaattisuudesta sinkoaisi takaisin. Se olen kuitenkin yleensä minä, joka pyyteettää jeesaa. Joka ajattelee hyvää, joka näkee kaikki puolet. Se, joka ei tuomitse. Se, jolle kaikki käy. Ja yleensä se olen minä, joka joutuu perustelemaan eikä tule silti ymmärretyksi. Poikkeuksiakin onneksi on.

Olen myös alkanut vähätellä itseäni. Tyhjimmät ämpärit pitää kovinta kolinaa. Mutta kaiketi sinne välimaastoonkin jotain mahtuu. "Ei, että minä mistään mitään tietäisin, mutta.." Sanon niin aivan liian usein. Jään aina sen jonkun jalkoihin, joka jaksaa pitää meteliä omista tietämisistään. Ikäänkuin sekin olisi jokin kumma kilpailu. Huutokilpailu.

Samaan aikaan joku sanoo, että aina tehdään niinkuin Jenny haluaa. Jennystä ei tunnu siltä. Kenen halujen mukaan silloin mennään?

Loppujen lopuksi ei ole väliä, kuka on oikeassa ja kuka on väärässä. Onko edes oikeaa tai väärää, vai vaan eri näkemyksiä? Pääasia on, että kaikesta paskastakin huolimatta tullaan toimeen ja ollaan olemassa.

Tänään kiitän Lähitapiolaa siitä, että myönsi kuntoutusta vielä täksikin vuodeksi. Vaikka korvauskäsittely on kestänyt, toimintakyvyn edellytyksiä on ylläpidetty. Kiitos!

- J



8 kommenttia

  1. Todennäköisesti uskot, kun sanon, että ymmärrän täysin mitä tarkoitat <3

    VastaaPoista
  2. En osaa sanoa muuta kuin että kuulostaa tosi kurjalta. :( Toivottavasti tilanne paranee. Mutta positiivista, että LähiTapiola sentään korvaa. Siitä kun on kuulunut toisenlaisiakin kokemuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niiden toistenlaisten toitotusten vastapainoksi halusin ääneen kiittää. Siinä valossa sitä saa olla entistä kiitollisempi, että on saanut edes nämä kuntoutukset hidastamaan väistämätöntä. Niin kauan kun jalat suinkin kantavat, seison niillä :)

      Poista
  3. LähiTapiolaa lukuunottamatta olisin voinut kirjoittaa tämän itsekin. Olen siinä pisteessä, että enää ei hoideta eikä kuntouteta, koska työkyvyttömyys. Nyt voi vaan selvitä, yksin pienellä eläkkeellä. Voimia sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten ihmeessä on mahdollista? Ei ole reilua! Minä olen ollut työkyvyttömänä eläkeyhtiön rahoilla tämän tiimoilta ja silloin kuntoutettiin kuitenkin. Uskomatonta!

      Sympatiani ovat puolellasi. Toimeentulo ei todella ole ihan selvä asia vammautumisen jälkeen. Siksi olen palannut puolikuntoisena töihin. On kohtuutonta, että menetetyn terveyden lisäksi joutuu vielä murehtimaan toimeentuloaankin.

      Toivon voimia sinulle! Voimia elää ja kestää tilanteesi, mutta myös voimia taistella ulos tilanteesta. Tiedän, että se on yksinäinen tie.

      Poista