Kun varsa valjaat selkäänsä sai

Perimätieto kertoo, että ennen muinoin kesälliset varsat valjastettiin ensi kerran tapaninpäivänä. Me ei ihan siihen ehditty mukaan, mutta totuttelu siloihin aloitettiin vuoden vaihteessa. Mitään kiirettä ei ole, mutta varhaisessa (joskaan ei liian aikaisessa) totuttamisessa on etunsa.

Varsat ovat nyt siinä vaiheessa elämäänsä, että ne imevät oppia kuin sienet. Ne kyseenalaistavat (se oikeus niille suotakoon), mutta voimalla, joka on vielä hallittavissa. Ne ovat aktiivisia ja leikkisiä. Energioita, jotka oikein kanavoituna johtavat toivottuihin tuloksiin paitsi nopeasti, myös suhteellisen lempeästi.

Suhteellisen, koska vastuu on ihmisellä ja ihminen tekee virheitä, tiedostamattaan tai tiedostaen. Suhteellisen myös siksi, että jokainen varsa on yksilö ja sitten on nämä Vipsun versiot.




Ihan ensimmäinen varusteisiin liittyvä juttu oli riimu. Sen Venda sai päähänsä elämänsä ensimmäisenä aamuna. Se oli niin hämillään kaikesta, ettei yksi riimu ollut sille sen kummallisempi juttu kuin kaikki muu.

Seuraava askel oli kiinnittää riimuun naru. Sekin tapahtui ensimmäisen parin päivän aikana. Varsa kulki emänsä vierellä, joten oliko jatkeena naru tai ei, ei tehnyt suurta eroa asiaan varsan kannalta. Se kuitenkin tottui siihen, että naru oli.

Pikku hiljaa mukaan tuli toinen taluttaja. Narussa, riimussa tai taluttamisessa ei ollut mitään ihmeellistä. Harjoituksia kertyi kenties tavallista enemmän, sillä vierailimme aivan liian usein Hyvinkään hevossairaalassa. Mukaan tuli näin ollen myös traileri.

Lastautuminen sujuukin pieneltä hevoselta erittäin luonnikkaasti. Sille koppiin menossa ei ole mitään ihmeellistä. Esimerkkinä sillä on onneksi ollut suhteellisen hyvin lastautuva emä. Koska koppiin on aina menty, pienestä asti, se ikäänkuin kuuluu asiaan, oli asia mikä tahansa.

Ulos emme sen sijaan osaa vieläkään tulla kovin kauniisti. Kiire ei ole, mutta kuten kenguruilla, myös pienillä estemestareiden aluilla on tapana loikkia paikkoihin, ja pois niistä.




Koska kovin sateinen kesä ja syksy, varsa joutui tottumaan myös vaihtuviin takkeihin. Ensimmäinen loimi sillä oli muutaman päivän ikäisenä ja sittemmin se on varsin tottuneesti ottanut takin kuin takin niskaansa.

Loimitukseen tottumisesta on sekin ilo, ettei varsalle ole ihmeellistä, että sen selkään laitetaan jotain. Sille on myös varsin tuttua, että naruja menee vatsan ali ja joku nostelee häntää.

Vaikka Venda onkin tottunut siihen, että sillä on loimi, halusin esitellä sille silat rauhallisesti. Se sai katsella, tuoksutella ja maistella äitinsä siloja. Se on saanut seurata vierestä, kuinka äiti valjastetaan ja äiti lähtee lenkille. Samalla se on nähnyt ravikärryt ja tottunut jo vierestä niiden ääniin.




Yhtenä iltana sitten silittelin varsaa ja laskin silat sen selkään. Isothan ne oli, mutta eivät herättäneet varsassa minkäänlaisia tunteita. Silti käytin siloja muutaman kerran selässä ja pois. Ihan vain, jotta siinäkään ei olisi mitään ihmeellistä, että se olisi yhtä arkipäiväinen juttu kuin mikä tahansa.

Viime perjantaina koitti se päivä, kun varsa sai elämänsä ensimmäistä kertaa setämiehen terapiavyön selkäänsä. Nyt vyö myös kiinnitettiin ensimmäistä kertaa vatsan alta. Ei protesteja. Koska terapiavyö muistuttaa siloja, lisättiin haastetta kiinnittämällä ohjat riimun renkaisiin. Taluttajat asettuivat molemmin puolin ja minä "painolastiksi" ohjaksiin. Tarkoitus oli vaan pitää ohjat poissa jaloista. Ei muuta.

Niin me "ohjasajoimme" Vendaa ensimmäistä kertaa. Toinen taluttajista toimitti meillä kokemuksen ja järjen ääntä. Hyvä oli, että lähti mukaan. Venda ei nimittäin ihan purematta niellyt tätä uusinta järjestelyä.




Pidän puhtaasti ihmeenä, että pysyin kiinni ohjaksissa ja jaloillani, kun kokoonpanomme ampui tallista ulos. Taluttajat keräilivät pihalla itseään, urhoollisesti yhä pitäen varsasta kiinni. Protestointi jatkui seuraavat kolme minuuttia. Sitten, kuin napista kääntämällä, Venda hiffasi jutun. Kiersimme tallin ja se sai riittää harjoitukseksi tällä kertaa.

Seuraava ajokerta suoritettiin viikonloppuna. Apukäsiksi valjastettiin kokemusta ja kokemattomuutta tasapainoiseksi paketiksi. Ei se mitään, koska varsa toimi kuin pieni ammattilainen. Ajattelin, että hitto, tämähän kävi helposti. Tästä tulee hyvä!

Senhän tietää, miten siinä käy, kun oikein rupeaa pröystäilemään. Eilen harjoitukseen lisättiin yksi uusi varuste, häntäremmi. Häntäremmi helvetistä, jos lapselta kysytään.

Paitsi että ammuttiin taas tallista ulos, kiukuteltiin koko matka. Puhdas ihme, että sain kipeillä jaloillani sotkettua perässä kummempia kyntämättä. Puhdas ihme, että vain toinen taluttajista otti kevyttä osumaa.




Olimme jo edelliskerralla lisänneet hyvin sujuneeseen harjoitukseen uutena elementtinä äänikomennot. "Seis", kun pysähdyttiin ja maiskutus, kun lähdettiin liikkeelle. Venda tajusi homman nopeasti. Onneksi tajusi ja ilmeisesti myös sisäisti, sillä kaikesta riekkumisestaan huolimatta, se pysähtyi aina kun sanoin "Seis". Ilahduttavaa myös, että paitsi pysähtyminen, myös maltillinen paikallaan seisominen sujui.

Sama meno jatkui tänään. Valjastus meni edelliskertaa paremmin. Häntäremmi ei aiheuttanut poukkoilua tai potkimista. Paitsi siinä vaiheessa, kun ammuttiin tallista ulos.

Joku siinä oviaukossa ahdistaa. Ei enää pelkästään pientä hevosta, vaan yhä kasvavassa määrin myös ihmisiä sen ympärillä. Oviaukko ahdistaa, oli valjaat tai ei.

Teimme hieman pitemmän lenkin kuin aikaisemmilla kerroilla. Kävimme pyörähtämässä kentällä ja kiersimme äidin tarhaa. Pienessä paketissa hevosta, oli virtaa. Keulittiin, poukkoiltiin ja potkittiin. Koska oli kivaa ja koska kohta vitutti. Varsinkin hännän ja pepun väliin imaistu ohjas. Kun joku ei ollut tarkkana, vaan pelkkänä painolastina.




Pieneen epätoivoon vaipuessani, joku lohdutti, että radalla terävyydestä on pelkästään hyötyä. Niinpä. Kun sen saisi valjastettua sellaiseen käsissä pysyvään ja fiksuun muotoon. Kohta ei enää kauhistella Välähdystä vaan valokeilan valtaa Venda.

Ajatus siitä melkein lohdutti. Idea näiden kahden "kilipään" yhdistämisestä varsantekotarkoituksessa lohdutti sitten senkin edestä ;)

No, olen kuitenkin raivorealisti. Vaikka tehdään kuningatarta 2020-luvun karkeloihin, on meillä aikaa eikä mikään pakko. Jos nyt lopetan hengittämisen niin huonostihan siinä käy..

- J




6 kommenttia

  1. Voi Venda ja oviaukko! Onko mahdollista, että se olisi vaikka joskus vahingossa törmännyt tai vaikka pelästynyt siinä jotain? Lunta katolta tms. Mistä sitä tietää, vaikka olisi joku ihan mitätön kolahdus kuulunut joskus, ja nyt siitä ei pääse yli.

    Ihanaa, että sulla on siellä reippaita ja kolhuja pelkäämättömiä apumiehiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apukädet ovat tosiaan ihania ja ennenkaikkea oma-aloitteisia <3 Jotain siinä oviaukossa varmaan on käynyt.

      Poista
  2. Ai kauhee, mä voin niin nähdä miten teillä on mennyt nämä ensimmäiset episodit oviaukossa valjaiden kanssa :D Hyvä siitä tulee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun tekee itse, saa sellaisen kuin haluaa vai miten se meni :P

      Poista
  3. Voi Venda ;) Vaikka välillä on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, niin tämä on kuitenkin paljon helpompaa nyt, kuin sitten sellainen syksyllä laitumelta lassottu villihevonen.

    VastaaPoista