Aatonaatonajelu Jokimaalla

Sitä on suunniteltu jo tovi. Vendan pakkaamista traileriin ja suuntimista kohti Jokimaan ravirataa. Käyttöoikeus on maksettu, mutta vähiin on käyntikerrat jääneet.

Treeniolosuhteethan ovat olleet sysisurkeat tänä syksynä. Vaikka on jo joulukuu, ja vuosi kohta vaihtuu, tuntuu syksy yhä jatkuvan. Jojoileva sää tekee tekemisestä haasteellista paitsi käytännössä myös henkisesti. Mieli on yhtä musta kuin talven pimeys.

Kuten aina, luulen tuurin olleen mukana, kun maailmankaikkeus olosuhteita kohdallemme asetteli. Lenkit ovat olleet lyhyitä ja, vaikka viikottaisia, suhteellisen harvalukuisia. Venda on ollut kiva ajaa, laiskakin jopa, mutta se sopii tällaiselle perusaralle paremmin kuin hyvin.

Jos kuitenkin haaveilen raviurasta, edes iltaravisellaisesta, tulisi tuon nättiläisen kanssa tehdä edes jotain, edes jollain suunnitelmalla. Koska oma väsymys, epäusko ja syyssynkkä mieli, ajattelin nyt olevan sopiva hetki parin kuukauden ravitreenibreikille. Sellaiselle breikille, että joku muu, mielellään ammattilainen tekee, ja minä rötvään toisessa osoitteessa.

Haasteen tuo vaatimukset, joita tuolle treenarille asetan. Suomessa on yhden käden sormissa ne miehet, joihin tuntematta osaa heistä lainkaan, luotan. Miehet, koska naiskuskeja Vendan elämän taipaleelle on osunut, mutta miehiä ei. Ne vähät mieskontaktit rattailla ovat olleet epäonnisia yritelmiä, joten jos otetaan intensiivipätkä jotain mitä ei kotona saa, on se miestreenari ja porukassa ajo.

Uskalsin alkaa haaveilla ammattitreenarin otteita myös siksi, että hevonen on suurimmat temput unohtanut ja toimii sellaisella varmuudella, että sitä kehtaa jo melkein esitellä. Koska Venda on kuitenkin super herkkä, tulisi paikan olla rauhallinen, käsittelijöiden rauhallisia ja niin edelleen.

Pienemmissä paikoissa treenareita on yleensä vain yksi, se tallin ainoa ammattilisenssillä hommaa tekevä. Sitten on pari poikkeusta ja pienen haastattelu / intuitiokierroksen jälkeen oli kohtalaisen helppo ottaa puhelua lähipitäjän puolelle.

Hassu fiilis, kun puhelimeen vastaa mies, jota katsot ihaillen ja ylöspäin. Tuli tuskan hiki ja akuutti puheripuli. Puhelu loppui, mutta mitä tuli sanottua? Täytyisi varmaan kysyä siltä treenarilta. Sen verran muistan, että sovittiin puhelulle uusi, parempi ajankohta. Sittemmin niitä ajankohtia on tullut pari lisää. Treenipaikkaa ei ole hellinnyt, mutta koeajoon sain herraihmisen suostumaan. Sääli vaan, että olosuhteet eivät ole sillekään olleet otolliset ja ajankohta siirtyy siirtymistään.

Ensin harmitti. Aatonaaton ajokokemuksen jälkeen helpotti.

Olin tottakai aivan hermona. Vaikka luotin hevoseen, tilanteet joissa paikalla on mahdollisesti myös muita, pelottavat. Sama kuin ratsastaminen jonkun muun ratsukon kanssa samanaikaisesti. Ei pysty.

Maanantaiaamu, juuri ennen joulua ja Jokimaa. Sen tiesi jo etukäteen, että siellä on vähintään kaikki ratatallilaiset touhuamassa, mutta toivoi samalla, että olisivat aloittaneet joulun ajoissa. Ainiin, hevoset, mitään oikeita joulustoppeja ei ole.

Kuten aina, lastaus ja matka sujuivat erinomaisesti. Käytös pelipaikalla oli hieman hermostunutta, mutta ei mahdotonta. Heikotti, koska hengitys. Asiaa tavallaan auttoi, että oli tuttuja ja sitten taas tavallaan asiaa pahensi, että oli tuttuja. Joskus noloilu ventovieraassa seurassa on helpompaa.

Selvittiin valjastuksesta ja pääsin kärryille asti. Liikkeelle lähdettiin nätisti. Hölkälle neiti nättiläinen siirtyi hyvin pian, mutta se oli vaan hölkälle, joten annoin mennä. Pientä kiemuraa otettiin ennen varikkoporttia, mutta radalle päästiin oikeastaan yli odotusten. Luotin edelleen Vendan tekemiseen, olihan se asunut rataolosuhteissa kokonaiset kolme kuukautta. Kyllä se nämä huudit muisti.

Mainoksia se kurkki vaivihkaa kokolappujen takaa. Sekki oli sen verran löysällä, että juuri pystyi. En muista hengitinkö, mielestäni alkumetrit meni mukavasti. Takasuoralla kohdattiin muistaakseni ensimmäisen kerran toinen hevonen. Siitä vedettiin ensimmäiset kiepit.

Paljon en ehtinyt muita menijöitä vilkuilla, kun yritin keskittyä pitämään aina vain kiihtyvän tahdin maltillisena. Siinä kävi ehkä se pahin virhe, joka johti holtittomaan loikkimiseen, perän lentämiseen ja toistuviin potkuihin. Joo, oli meillä potkuremmi, mutta ei se pomppimista estä, rajoittaa vaan hieman.

Vuorotellen rauhoittelin ja huusin perkelettä. Jollekin kuskille huusin, että älä tule ohi, kun loikat ottivat suuntaa sivulle. Ei paljon auttanut. Loikittiin yksi kierros ja kirosin, että riitti tätä lajia. Sitten ne tutut, joista jo mainitsin pelastivat tilanteen.

"Se on niin paineissaan, että nyt vaan annat mennä!" Ja niin minä sitten annoin sen mennä. Joku ohiajanut katsoi vähän sen näköisenä, että arpoi kaiketi hevosen olevan kohta irti. Kas kun Vendan mielestä vauhdissakin voi vikuroida.

Saatiin takasuoralla hyvä pätkä ravia. Hyvä pätkä, eli kolme askelta. Sitten laukattiin. Kun vauhti vain kiihtyi kiihtymistään, kokeilin vähän himmata. Käsissäni ei juuri ollut enää voimia jäljellä. Huusin taas perkelettä ja kohta otettiin ihan uusi loikkakoikkavaihde ohi ajavasta valjakosta.

Jostain syystä tallipäädyn vastakkainen pääty provosoi temppuilua ja katsomosuora kiemurtelua.

Pari kierrosta mentiin koikkaloikkalaukkaa. Kolmannella kierroksella mentiin enimmäkseen ravia tai pieniä pätkiä laukkaa, pukkeja otettiin enää pari. Viimeinen kierros meni kivasti ja nättiläinen malttoi jopa kävellä.

Poistuimme radalta. Jokimaalla käyneet tietää, että laskeutuminen tallialueelle on suht jyrkkä ja kaiketi se oli tämä jyrkkyys, joka aiheutti pientä hyppimistä. Tallialueella vauhti kiihtyi taas.

Ei kun takaisin radalle. Kierros kivaa ja parempi ulostautuminen. Jälleen vauhti otti kiihtymistä, mutta taluttajan jalkautuminen vetoavuksi ratkaisi tilanteen. Katokselle mentiin supernätisti.

Oli aika selvää, että vielä ei ollut vierailevien kuskien aika. Ei, koska harvassa ovat ne ammattilaiset, jotka tällaisia kyytejä katselevat. Kun vien toimivan varsan lisätreeniin, on varsan todella oltava sitä. Toimiva.

Käytös katoksella ja pesupaikalla oli onneksi todella ensiluokkaista ja kotimatkakin sujui kivasti, vaikka jotain protestia mahtui kolinan merkeissä matkaan. Kai siinä meni minuutti liian kauan ennenkuin startattiin. Kotona trailerista jalkautui väsyneen, mutta tyytyväisen oloinen pieni suuri hevonen.

Toistaiseksi vaikuttaa, että ainoa joka otti kipeää, olen minä. Lauantaina pitäisi kokeilla uudelleen, saa nyt nähdä. Eilen käytiin pienellä palauttavalla tässä kotona, eikä Vendalla tuntunut olevan kiire mihinkään. Päinvastoin. Lego oli perähevosena, joten potentiaalia katastrofien syntymiselle oli. Ainakin teoriatasolla.

Vuosi vaihtuu, toivottavasti rauhallisissa merkeissä.

Säkää kengät jalassa nättiläisellä on tällä hetkellä 162cm.

- J