Tallille pääseminen on edelleen muiden ihmisten varassa. Matkan varrelle mahtuu monta pettymystä, kun aikataulut eivät sopineet tai tuli jotain muuta. Jenny jäi silloin vangiksi elämäänsä eikä voinut valittaa. Onneksi Jenny oli järjestänyt Vipsulle tekemistä..Harmi, kun vasta nyt selvisi, ettei pariin viikkoon tekemistä ollut sitten ollutkaan..
Vipsu oli ajankulukseen ja osin vahingossa hajottanut seinälle kiinnitetyn ruoka-astian. Oli ehkä korvata ruoka-astia oikealla lelulla. Jennyllä oli mielessä Mehukattikanisteri pienillä kivillä, kattoon ripustettuna. Kanisteri vaihtui Jollyn LickIt leluun.
 |
| Aluksi Vipsu vierasti uutta karsinakaveria.. |
 |
| Yhdessä, kun tutustuttiin niin sitten ihastuttiin. |
 |
| Herkku alkoi houkutella. |
 |
| Lopuksi lelu piti jo omia. |
Lelu säädettiin kattoon siten, ettei se vahingossakaan pääse liian alas ja, että se saatiin helposti kokonaan ylös. Aina pitää muistaa, että hevonen saattaa sotkeutua köysiin ja jäädä vaikka piehtaroidessaan jalastaan kiinni. Siksi siis lelu tarpeeksi korkealle, jotta hevonen ylttyy siihen venyttämällä hieman kaulaansa, muttei sotkeudu. Lelu ei siis jäänyt yhtä alas kuin tutustumisvaiheen kuvissa.
Mitenkään riemusta Vipsu ei kiljahdellut uuden lelunsa kanssa ja havaittavissa oli jopa epäluuloista mökötystä. Silti kieli salaa lipaisi porkkananmakuista mineraalikiveä, kun silmä vältti. Saa nyt nähdä, kuinka hukkaan rahat tässä kohtaa meni. Ei onneksi iso investointi.
Mikään ei kuitenkaan korvaa puuhastelua yhdessä. Hevonen on laumaeläin ja kaipaa tovereitaan. Toiset enemmän ja toiset vähemmän, mutta jokainen kaipaa. Tässä kohtaa voisin pitää pitkän paatoksen ihmisistä, jotka pakottavat hevosensa olemaan yksin ja selviytymään ilman laumaa - eihän meidän Polle..jätän sen toiseen kertaan. Laumaeläin on laumaeläin ja Vipsu vielä kaiken lisäksi eroahdistuksesta kärsivä sellainen. Onni on oma tarhakaveri, mutta voi ilon päivää, kun omat ihmiset saapuivat tallille. Vipsu oli tohkeissaan ja kohelsi taas. Sen eleet paljastivat, kuinka sen energia oli pakkautunut taas kaikkiin vääriin paikkoihin. Ainoa vaihtoehto tässä kohtaa oli alkaa tehdä itse enemmän, joka suhteessa, mitä ikinä se sitten tarkoittikin - mahdottomasta mahdollista.
Joskus aikoinaan Jenny piti Vipsua irti käytävällä. Vipsu seisoi, kun harjattiin, seurasi kun liikuttiin. Niihin energioihin on aikaa. Se on sääli, mutta Jenny uskoo vakaasti, että sama Vipsu asuu kaiken tuon patoutuneen energian sisällä ja odottaa ulospääsyä. Nyt keskitytään olennaiseen ja hifistellään sitten myöhemmin..Harja käteen ja rapsuttelemaan.
Kädet on voimattomat. Jalat ei kanna. Miten raskasta voi olla rakkaan helliminen. Jenny nojaa seinään ja yrittää ylettyä. Vipsu nojaa, tuntuu hyvältä, lujempaa. Vaikka Vipsu välillä tajuaakin varoa, niin rapsuttelun kaipuu vie yli ymmärryksen ja taas nämä kaksi ovat kasassa Barbin ovea vasten. Se on silti sen arvoista.
Lauantai keskityttiin Vipsun uuden lelun virittelyyn ja rapsutteluun. Jenny otti esituntumaa tallihommiin: Käytävän lakaiseminen pyörätuolista käsin onnistuu. Sunnuntaina oli jonkun sortin liikuttamisen vuoro. Kyytipuoli halusi hankijuoksutusta, Jennyn jalka jotain muuta. Lopulta päädyttiin maastakäsittelyyn ja juoksutukseen kentällä. Jenny ohjasi tapahtumia potkukelkasta käsin kentän laidalla.
Maastakäsittely sujui ok, mutta oli helppo huomata, että ohjaajan kokemattomuus ja Vipsun tahto törmäilivät hetkittäin. Vipsu on ovela hiipimään iholle. Toisaalta vähän väliä piti lähteä tarkistamaan, että Mamy on tallessa.
Treeni teki kaikille hyvää. Juoksutus sujui jo paremmin. Vipsu vaihtoi vauhdissa suuntaa käsimerkein. Teimme siirtymisiä ja tempon muutoksia. Kierros ravia, puolikas käyntiä. Välillä ravissa hitaasti ja sitten taas reippaasti. Energia purkautui muutamana ilopukkina ja kiljahduksena. Se oli vähemmän kuin yleensä. Vipsu vaikutti tyytyväiseltä, venytti itseään, hörisi ja pärskähteli. Lopuksi otettiin vielä laukannostot molempiin suuntiin.
Palkinnoksi Vipsu pääsi kävelylle.
Ei kommentteja