Kosto

Käytiin taas klinikalla. Tällä kertaa tuon uusimman murheenkryynin kanssa.

Ihan siellä yhteisen elämän alkumetreillä eksyttiin lähiklikalle ottamaan perusröntgeneitä jaloista, vakuutuksia varten. Ponilla oli takana yksi lepopäivä ihan tosi rankan treeniviikon jäljiltä - lue: oltiin käyty kahdesti kävelemässä.

Näytti pahalta katsoa ponin juoksutusta. Varsinkin toiseen kierrokseen liike oli erittäin epäpuhdas. Kuvat kertoivat nivelrikosta. Aika näyttäisi, olisiko ponin jaloista kestämään muuta kuin käyntiä..

Koska luottamuspula, alkoi armoton konsultointi, kuten aina. Samat kuvat saivat toiselta lääkäriltä varsin erilaisen vastaanoton. "Ostotarkastus menisi näillä läpi."

Siinä minä sitten ihmettelin, että mitähän helvettiä. Poni pistettiin pariksi viikoksi levosta lepoon ja tulehduskipulääkkeelle. Ensimmäinen lääkäri diagnosoi aktiivisessa vaiheessa olevaa jotakin. En enää edes muista mitä. Vuohisnivelessä se kuitenkin oli.

Tilanne ei pahentunut, eikä parantunut. Koska edelleen epäluottamus, varasin hyväksi tietämälleni lääkärille ontumatutkimusajan. Ei, ettei ensimmäinenkin voisi olla asiansa osaava, mutta joululoma.

Hyväksitietämäni totesi nopeasti, että aivan totta, vasen takanen. Välillä piikitettiin ja sitten käytiin taas kiertämässä lenkki. Ontuma siirtyi sitä mukaa, kun niveliä puudutettiin. Aika epämääräistä.

Kuvattiin taas. Maha ja kintereet. Kumpikin puhtaat. Siis kyllä! Minulla on suomenhevonen, jonka suolistossa EI OLE HIEKKAA! Kiva joskus yllättyä iloisesti. Vielä, kun onnistuisi pitämään tilanteen tällaisena. Hiekan, ei ontuman suhteen. Olisi aika kova.

Koska epämääräistä, eikä mitään selkeää, mutta jokin viittasi kintereen suuntaan, saivat kintereet annokset kortisonia. Nyt kävellään viikko ja sitten ravataan. Sen pitäisi tapahtua puhtaasti. Jos ei, sitten huolestutaan uudelleen ja mietitään, mitä seuraavaksi.

Minä olen kamalan väsynyt miettimään yhtään mitään. Mutta se tuntuu olevan tämän elämän tarkoitus. Kaikilla on joku rooli, minun on miettiä itseni kipeäksi.

Pari yötä sitten minä nimittäin mietin, että olipa se Vipsu illalla outo. Sekin varmaan saa kuumeen ja kuolee. Jos ei kuole, niin luo varsan. Ja sitten minä tuijotin Vipsun varsomiskameraa keskellä yötä kello kolme, ainakin tunnin.

Joskus naureskelin yhdelle ystävälle, joka oli joka ikinen ilta ihan varma, että yöllä tulee ähky ja se on sitten siinä. Iltaisin kuunneltiin suolistoäänet ja laulettiin neuroosilaulut. Ei pitäisi naureskella. Maailmankaikkeus kostaa.

- J