Back to work

Kun katselen tuota tammaani, pakahdun vuorotellen onnesta ja epätoivosta. Elämän jäljet näkyvät meissä molemmissa. Mutta jäljet Vipsussa saavat sykkeen nousemaan. Emme puhu samaa kieltä, vaikka ymmärrämmekin toisiamme. On niin monta syytä olla iloinen, mutta painaumat kavioissa ja nuutunut ilme muistuttavat minua siitä, miten nopeasti voi olla toisin.

Pelottaa melkein sanoa, mutta meillä on kuitenkin mennyt ihan kivasti. Siitäkin huolimatta, että äitihevosen kankussa on joidenkin teorioiden mukaan pikkuilveksen kynnen jäljet. Kovasti paljon haluaisin keksiä jonkin toisen selityksen, mutta vähiin on ideat jääneet. Onneksi haavat ovat parantuneet mukavasti.

Venda täytti 5 kuukautta. Se tunnistettiin jo pari viikkoa sitten. Reippaasta suorituksestaan se sai palkinnoksi hienon uuden riimun. Hyvä, koska sen shetlanninponiriimu on jäänyt pieneksi sekin. 

Tuntui rohkaisevalta, kun tunnistaja kehui varsan jalkoja suoriksi. Ja suorathan ne ovat olleetkin.

Kaikki treeni, hierojat, fysioterapeutit, viikoittaiset vuolemiset ja veivaamiset alkavat näyttää tulosta. Osteopaatti Tiina Kataja totesi viime käynnillään, ettei tietäisi puolierosta lantiossa, jollei tietäisi taustaa. 

Liike on kieltämättä parantunut, vaikkakin vasemmassa nivusessa saisi lihakset vielä vahvistua. Kavio ei kuitenkaan painu enää yhtä voimakkaasti ja vasemman takakavion kanta on alkanut vahvistua. Venda on, nuoresta iästään huolimatta, urheiluhevonen ja sen hoito sen mukaista.

Vaikka varsa "treenaa" ja sitä huolletaan, emme ole aivan tyystin unohtaneet, että se on vielä lapsi. Myönnän, että välillä joudun muistuttamaan itseäni siitä, kuinka pieni se onkaan. Iältään. Vendan uusin loimi on kokoa 125cm eikä se sille enää kauaa mahdu. Ainakaan hyvin. Onnea on kelit, kun vettä ei tule vaakatasossa.

Siinä missä Venda kasvaa fyysistä kokoa ja massaa, kasvattaa se myös verraten jäätäviä korvakarvoja. Ja talvikarvaa. Passiin pienen hevosen väriksi merkittiin pienen pohdinnan jälkeen tummanrautias. Jännästi valo vaikuttaa. Toisesta kulmasta punainen, toisesta tosi tumma.

Äidilleenkin on ilmestynyt taas lisää bendoreita, tummia läiskiä. Sekä hurjasti sekakarvaa. Vipsu on aina ollut varsin sekakarvainen, mutta nyt se harmaantuu tahtiin joka jaksaa yllättää. Bend-orit on kuulemma ihan normaalijuttu eikä kerro mistään, eikä sekakarvakaan, paitsi nopeudesta. Mitä luulette? Onko aihetta pysyä rauhallisena?

Mitä teet?

Törmään toistuvasti myös ihmettelyyn, miksei varsaa ole vielä vieroitettu. On sekin ohjelmistossa, mutta mikä kiire meillä on? Jokailtainen taistelu ruokakupin herruudesta antaa viitteitä siitä, ettei vieroitus suinkaan liian aikainen olisi, vaikka tapahtuisikin nyt.

Koska meillä ei ole kiire, tai vapaita karsinoitakaan sen puoleen, vieroitus hoidetaan pikkuhiljaa. Niin tehtiin Ilponkin kanssa ja hyvin meni. Nyt vedetään vielä sitäkin hitaammin, josko jäisi ne isoimmat itkut kokonaan itkemättä. 

Näytä!

Erossa oloa tuo pieni villihevonen on harjoittanut syntymästään saakka. Sellainen seikkailijasielu se on: "Äiti meni talliin, mutta minä en vielä tahdo, joten karkaanpa naapuriin tai katoan pimeyteen. Siinähän huutelette." Äiti ei huuda. Me ihmiset sitten senkin edestä. Tai äiti on töissä kentällä: "Tylsää, mä lähden lenkille!" *Loiks* Ja sinne se taas katosi johonkin, aidasta ja portista piittaamatta. Paitsi villihevonen myös estehevonen. 

Karsinaan jääminen ei ole yhtä kivaa, mutta jos heinähanat on auki ja Mörkö-setä naapurina ovat kiukuttelut melko minimissä. Joku pieni välihirnu saattaa sieltä tasaisen rouskutuksen seasta silloin tällöin kuulua. Äiti tuskin vastaa, mutta sympaattiset tädit hirnuvat tarhoissaan. "Mellakka" alkaa oikeastaan vasta, kun äiti tulee takaisin. Koska tissiä heti! 

Äiti on lähtenyt lenkille korvat ojossa. Se selvästi nauttii päästessään vähän liikkumaan ja tekemään omia juttujaan. Siitä kielii myös tahti, jolla Vipsu haluaisi edetä. Ei käynnissä, mutta reippaalla hölkällä. 

Aika tarkalleen pari vuotta sitten kirjoitin näin: 

Lopulta ajoimme metsätien päähän. Volttasimme takaisin kotia kohti. Enää Vipsu ei kysellyt josko se saisi juosta. Yritin estellä. Eteen avautui verrattaen loiva, mutta pitkähkö nousu. Koska Vipsu oli ollut tulomatkan kuin ajatus, annoin sen mennä.

Se tunne, kun perä laskee, askel levenee, korvat nousevat ja hiekka lentää. Se on ihan uskomaton. Sillä hetkellä kaikki oli oikein.

En malta odottaa, että pääsemme Vipsun kanssa taas kokemaan näitä hetkiä, jotka ovat kuten tarkoitettu.

- J