Amerikkalaisen ajan hengessä lähdin taas yhtenä synkkänä hetkenä miettimään, mistä minä olen kiitollinen. Onhan niitäkin asioita, keksin monta. On vaan hemmetin vaikea muodostaa lausetta kiitollisuudesta, pahoittelematta jotain heti seuraavassa.
Se kai osa ongelmaa onkin.
Venda. Rontti. Viikari. Lego. Sisko perheineen. Ne ihmiset, jotka jaksavat jatkuvaa räpiköintiäni, tulevat kun pyydän, kuulevat hädän kun se on. Ja hupsista, taas lipsutaan sinne synkkyyden puolelle.
En oikein saanut selvää ajatuksistani. Lähestyin asiaa mielikuvien kautta. Ketä minä kiittäisin, kun Venda voittaa isosti.
Vipsua minä kiittäisin. Ihan ensimmäisenä. Varsoista, jotka se elämääni toi, kaikesta, mitä se opetti.. (Tämä on se kohta, jossa alan itkeä.)..Olen niin pahoillani, etten.. Taas mennään. Suru on loputon. Syyllisyys ja pelko, ne eivät helpota.
Sitä puhetta lienee syytä harjoitella. Ikävä olla sekin tyyppi, joka ei itkultaan saanut sanottua sanaakaan. Ei edes sitä kiitosta.
Tänään minä kuitenkin tunsin kiitollisuutta. Aamulla, kun aurinko paistoi ja kuura kimalteli. Kun tuo elämäni varsahevonen käveli tahdikkaasti kärryjen edessä. Kaikkien vaikeuksien jälkeen. Ilman taluttajaa. Potkuremmistä huolimatta potkimatta. Kun se ei säikähtänyt metsästä ilmestyviä koiria eikä sitä yhtä lenkkeilijää kävelysauvoineen. Kun se korvat hörössä uteliaana halusi tutustua tarkemmin.
Sillä hetkellä en ajatellut, miten epäonnistunut elämässä olen. Miten olen pettänyt itseni ja Vipsun tavalla, jota en itsekään ymmärrä. Miten unelmista on tullut painajaisia, joita en pääse karkuun.
Mietin, miten olen tässä nyt ja kuinka etuoikeutettu olen. Miten me tehtiin kaikki tämä. Minä ja Vipsu.
(Oli meillä vähän apuakin, kiitos kaikille mahdollistajille!)
Samalla minä olen kiitollinen niistä unelmista. Että ne kuitenkin toteutuivat. Ainakin osa.
Aamulla sitten taas "ranteet auki", kun ei jaksa herätä. Pimeää, kylmä ja taas valvoin puoli yötä..
- J
Niinhän se menee, että aivan liian harvoin sitä muistaa syyt kiitollisuuteen. Tuntuu, että aina jossain taustalla (tai vaikka ihan keskellä) on jotain, mikä hukuttaa ne kiitollisuudentunteet alleen.
VastaaPoistaMinun silmissäni sinä, (ja tietty Vipsu) olet onnistunut niin monessa asiassa!
<3
Kiitos Anu <3
PoistaEi tosiaan liian usein tule muistettua olla kiitollinen. Mutta yritän joka päivä miettiä sitä, mitä on hyvää, enkä vain sitä, mikä voisi olla paremminkin.
VastaaPoistaOlen ihan varma, että sinulla ei ole mitään syytä syyttää itseäsi Vipsun kohtalosta tai muutenkaan etsiä virheitä hevostesi hoidosta.
Tiedän kyllä, miten vaikeaa on olla syyllistämättä itseään, koska sama vene jne. Mutta olen myös yrittänyt aina muistuttaa itseäni siitä, että vaikka monet ratkaisut ovat osoittautuneet vääriksi, olen tehnyt ne huolella punniten ja parhaan tietoni mukaan. Jos olisin päätynyt näissä tilanteissa toiseen ratkaisuun, se olisi voinut olla ihan yhtä väärä. Koskaan ei kuitenkaan etukäteen voi tietää, mikä minkäkin päätöksen seuraus lopulta on.
Kiitos M! Näinhän se on, päätökset on kuitenkin tehtävä, pienet ja isot.
Poista