Vekkulia loikkaa Jokimaalla

Perä lensi, korkeammalle ja kovempaa kuin aiemmin. Mietin vain kahta asiaa, okei kolmea: Toivottavasti varusteet kestää, onneksi en ole selässä sekä se perus - tämä ei pääty hyvin.

Potkuremmi on vahva, mutta kestävätkö soljet? Tuleeko jossain kohtaa raja vastaan ja remmi vain katkeaa?  Mitä, jos samanlainen hepuli iskee, kun joku on selässä? Mitä, jos joku kerta on viimeinen kerta?

Meitä katsotaan paheksuen, kauhistellen tai säälien. Joidenkin mielestä riekkuvan hevosen paikka on montussa, ymmärrän senkin. Ymmärrän senkin, että minulle halutaan kertoa, kuinka hevosen paikka on sen ja sen valmentajan tallissa. "Se ottaa luulot pois." "Jos se ei pärjää, ei pärjää kukaan." Ymmärrän, että jokainen asiantuntija haluaa sanoa samat asiat kuin edellinen, tai sitä edellinen asiantuntija.

Ajattelen kuitenkin, että tiedän rajani. Me selvitään kyllä, toistaiseksi ainakin.




Olen niin monesti halunnut lyödä hanskat tiskiin. Olen lyönytkin. Suurimman osan ajasta tuntuu, että olen "in over my head". Mutta aina palaan vaikean äärelle ja voitan pelkoni. Murehdin ja toivon muuta. Kipuilen. Lopulta teen.

Me on kuitenkin voitettu aika isoja demoneja, selvitty vaikka mistä ja jostain mystisestä syystä luotan yhä Vendaan. Tavallaan. En kuitenkaan ole lähdössä radalle kevyillä kärryillä, ehkä koskaan. Se, että luotan, ei tarkoita etten tiedostaisi todellisuutta tai pelkäisi joka päivä. Harrastamisen pitäisi olla hauskaa, eikä se oikein koskaan ole sitä. Paitsi taas tänään. Ja silloin, kun se on hauskaa, se todella on hauskaa.

Mikä olisi parempi palkinto.




Yritin keksiä tekosyitä, jotta Jokimaan reissu jäisi väliin. Tai siirtyisi edes päivällä. On se onni, ettei siirtynyt. Hevonen suorastaan juoksi traileriin. Pelipaikalla se oli huomattavasti levottomampi kuin viimeksi, mutta saatiin kuitenkin ongelmitta valjaisiin.

Tiesin toki jo siinä kohtaa, ettei kyyti varmastikaan ole tasaisimmasta päästä, mutta koitin tsempata itseäni ja Vendaa hokemalla, että käydään vaan kävelemässä.

Vielä se ei ampunut katokselta liikkeelle, mutta lähti huomattavasti hätäisemmin kuin aiemmin. Siinä, missä maanantaina mentiin radalle suht luotisuoraa linjaa, nyt ei. Sain kuitenkin lapsihevosen ohjattua suht hallitusti joskin reippaassa ravissa kohti rataa.

Siinä se riemu sitten repesi. Pari hevosta juoksi kilpailusuuntaan niin sanottua täyttä ja vaikka Venda olisi saanut kiihdyttää, se päätti siirtää liikkeen suunnan ylöspäin. Peräpään osalta. Sitten mentiin taas. Käskin eteen, mutta kiinnosti lapsihevosta hyvin vähän kehotukset. Kyllä se eteni, muttei tuntunut häiritsevän sarjapukittelua. Sarjapukittelua, jossa takapää kävi korkeammalla kuin vielä koskaan.

Siinä oli vähän semmoinen tappomeininki. Onnea oli painavammat kärryt ja lastia puolitoistasataakiloa. Muuten olisi varmaan kärrytkin menneet suht vekkulia loikkaa.

En tiedä mikä siinä takakaarretta kohti mentäessä muuttui. Kuin itsestään kyyti tasaantui ja vedettiin sellaista takapää kävelee, yksi jalka ravaa ja toinen tulee mukana askellajia x. Katsomosuoralla vauhti taas kiihtyi, pari hassua askelta laukkaa ja sitten taas ei minkään nimistä askellajia.

Ajettiin vajaa neljä kierrosta. Venda väsähti ja toisaalta se oli niin hieno koko keskimmäisen kierroksen, että ansaitsi päästä suihkuun.

Siinä missä teini on suoraan saatanasta noin muuten, suihkukäytös on erinomaista. Suihkun jälkeen piti vetää vielä viimeiset kierrokset, koska kamalasti liikennettä, poneja ja kaikkea. Eikä vähäisimpänä kuningas Costello viereisessä katosparissa.

Takajalkojen käärimisestä Venda ilmaisi taas murhaavan mielipiteensä ja muutoinkin kierrokset tuntuivat yhä nousevan. Niinpä ei suurempia seurusteltu vaan rensselit niskaan ja kotia kohti.

Kotimatkan aikana ihmettelin pariin otteeseen, että nyt on kyllä elämä trailerissa. Soitin jo apukäsiä, koska arvasin, että ei siellä varmaan kaikki ihan hyvin ole. Ärsyttävää, kun toimiva kamera puuttuu.

Apukäsillä kesti sen verran, että ehdittiin melkein kotiin kun tavoitti meidät. Ajettiin lopulta pihaan asti toivoen parasta. Ajattelin, että ehkä vitutti pinteli hikisessä kintussa ja niitä potki. Olin väärässä.

Neiti oli kaiketi yrittänyt otsaansa kupsuttaa ja saanut päänsä väliseinän toiselle puolelle jumiin. Ei pitäisi olla mahdollista, koska kiinnitysremmi ei yllä, mutta oli onnistunut. Eikä kaiketi kiinnitysremmin yltämisongelman vuoksi saanut päätänsä enää takaisin.

Oli varmasti kiva matkustaa niska solmussa, mutta onneksi matka on lyhyt, kankku menosuuntaan ja hevonen fiksu. Luottamuksen arvoinen.

Minkään sortin järkytystä ei ollut havaittavissa, kun sai päänsä taas itselleen ja pääsi syömään. Nälkä oli. Eikä mikään kiire pois kyydistä.

- J

2 kommenttia

  1. 50 metriä hyvin niin jaksaa sen kaiken muun paskan <3 Vendan luonne palkitsee vielä joskus loppusuoralla!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon näin, vaikka täytyy sanoa että viestisi tuli täydellisellä hetkellä ja tirautin pari helpotuksen kyyneltä <3

      Poista