Hattarapilviä yksisarvisten yllä - suomenhevonen

Mun elämässä on ollut viime vuosina yksi sellainen "emälinja", joka saa hiukset harmaantumaan ja psyykkeen välillä todelliselle koetukselle. Se "emälinja" on tietysti (Vipsun emä) Vipsu ja sen tammalapset. 


Venda


(Ravi-)Kunkkareissa päiviteltiin Vipsun emän ja toisen tammalapsen omistajan kanssa hienoja kasvatusvalintojamme. Onnistuttiin tekemään tosi nättiä, mutta tultiin kerranneeksi pikkasen pimeää luonnetta. Rakkaita ovat olleet kaikki, elämämme hevosia, mutta samaan aikaan eivät kyllä ilmaiseksi tarjoile oikein muuta kuin mielipahan.

Vipsun kanssa me ehdittiin saavuttaa yhteinen ymmärrys ja meidän suhde oli parasta mitä voin kuvitella. Silti se oli pelottava ja hankala muille ja muiden mielestä. Välillä teki itsekin mieli lähinnä itkeä, enimmäkseen tosin yhteisen taivaleen alkupuolella ennenkuin hoksattiin, että meidät on tehty toisiamme varten.


"Ilpo"


Nyt on sitten nämä kaksi saakelin sankaria. Tuli ja Tappura. Maailman parhaat tyypit silti. Ehkemme kuitenkaan seuraavissa astutuspäätöksissä sivuuta orin tarjoileman luonteen merkitystä vaan etsimme jotain erilaista.

Kun näiden tammojen kanssa on tätä matkaa taittanut, voi iloita, ettei ole ainoa niitä yhdistävä tekijä ja sitten toisaalta siitä, että ne ovat sattuneet juuri omalle polulle. Suomenhevosesta sanotaan aina, että se on jotenkin helppo. Niiden kanssa voi kuka vaan mitä vaan ja hattarapilviä yksisarvisten yllä. En täysin tunnista niitä tarinoita.


Vipsu


Paitsi, että Mörkö. Se oli juuri sellainen tarinoiden yksisarvinen. Se oli minun satuhevoseni. Meidän lentävä lihapulla. Ihan uskomatonta, että sairautensa loppumetreillä se vielä kisasi koulua ja voitti seuramestaruuden ratsastajansa kanssa. Se antoi kaiken ja tuntui, ettei saanut tai vaatinut koskaan yhtä paljon takaisin. Ilman mörköä en ehkä ymmärtäisi koko sitä kapasiteettia, mikä nimenomaan suomenhevosella on.


Mörkö


Ja tämä ikävän määrä. Kun kirjoittaa tätä, väkisinkin tuntee sen surun, kivun ja katkeruudenkin, joka Vipsun ja Mörön menetyksestä on jäänyt. Siihen korvaamattomien muistojen rinnalle.

Suomenhevonen todella on paras mahdollinen hevonen ja niin rotuna kuin yksilöinä vaalimisen arvoinen.

- J


Ps. Käyhän kurkkaamassa https://www.suomenhevonen.fi/

Ei kommentteja