Kun kuume nousi

Vapaa viikonloppu. Sitä ei voi pitää itsestään selvänä, kun on hevosia. Sitä ei voi pitää itsestään selvänä, koska on yrittäjä. Mutta siinä se oli, pitkään odotettu vapaa ja se oli tarkoitus viettää hotellissa jossain muualla. Ilma on jotenkin kevyempää hengittää riittävän kaukana kotoa. Sanoo ihminen, joka viihtyy parhaiten juuri kotona.

Minulla on valitettavan huono tuuri ollut vapaapäivien ja lomien suhteen oikeastaan aina. Yrittäjänä on joutunut aina tuuraamaan työntekijöiden sairaslomat, kun muita paikkaajia ei ole löytynyt ja aina ne paikkaustarpeet on osuneet omien lomien kanssa yhteen. Siitä on seurannut, ettei viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen ole lomia mahtunut siitäkään huolimatta, että oma talli on vasta 7-vuotias. Viimeiseen kymmeneen vuoteen on osunut kuitenkin jakso eräänlaista yksinyrittämistä, jolloin lomia on ollut entistä vaikeampi pitää. Pisimmät vapaat on aina olleet ne, joihin on liittynyt joko semivakavia terveysongelmia tai -loukkaantumisia.

Jotain olen kuitenkin oppinut. Nimittäin arvostamaan omaa aikaani. Kulunut vuosi on ollut siitä erityinen, että olen oppinut – tai ainakin aktiivisesti harjoitellut – nauttimaan elämästä uudelleen. Viikko sitten se tarkoitti pitkiä päikkäreitä kaukana kotoa. Sitten menin sanomaan tyhmästi. Sanoin ääneen, että tuli nukuttua univelat pois.

Heinät syömättä ja kakkakin ladattu kasan päälle, erittäin ei tyypillinen asetelma. Jännä kyllä, makailuaika lyheni sairastaessa.

Akut tosiaan latautuivat, mutta kotiinpaluu osoitti, että vain jotta jaksaisin valvoa taas kellon ympäri.

Aavistelin pahaa jo perjantaina, kun Venda oli tehnyt löysemmän kakan. Samanlaisen, jonka tallissamme viikkoa aiemmin sairastanut oli tehnyt ennen kuin esihelvetti repesi. Minua lohdutettiin sillä tosiasialla, että heinä oli juuri vaihtunut ja hevonenkin oli tarhassa järsimässä tolppia, jos ei myös hiekkaa. 

Venda oli käytävällä valjastusta vaille valmiina. Se ei ollut aivan oma itsensä. Ne olivat niitä pieniä merkkejä, jotka huomaa, kun hevosta tuijottaa päivästä toiseen ylitarkalla skannerilla. Mittasin lämmön. Mittari näytti 38,6. Venda eristettiin välittömästi. Se sai kipulääkkeen. Alkoi armoton juotto, sillä tiesin, että nyt oli pelattava aikaa. Venda joi hyvällä halulla useamman sangollisen – juoppo kun on – onneksi. Sen silmissä oli kuitenkin yhä voipuneempi ilme, vaikka se muutoin vaikutti ihan normaalilta. Lämmön uusintamittaus osoitti lämmön kohonneen tunnissa asteella, 39,6. Tunsin sydämen siirtyvän jyskyttämään ylemmäs rintakehässä. Hevosen sairastuminen on aina akuutti painajainen.

Venda söi edelleen ja joi. Se oli hyvä. Sen olemuksesta ei olisi arvannut, että lämpö oli niinkin korkea mitä mittari näytti tunti edellisestä mittauksesta. Taas (reilu) aste lisää, lukema hurja 41. 

Yö valvottiin ja tarkkailtiin. Aamulla kuume oli edelleen yli 40. Ruoka ei enää maistunut samalla tavalla ja pikkuhiljaa into juoda hiipui. Kaikki meni lähes minuutilleen samassa aikataulussa kuin edellisellä sairastuneella.

Erona edelliseen sairastelijaan oli oikeastaan vain yleisvointi. Venda oli koko ajan skarppi ja hetkittäin jopa näennäisen pirteä, siinä missä aiemmin sairastanut hevonen ei aina vaikuttanut tietävän missä se on. Siinä missä toinen hevonen lopetti juomisen käytännössä kokonaan, Venda vielä hörppi.

Eläinlääkäri määräsi lepoa. Toista potilasta jouduttiin nesteyttämään, Vendaa onneksi ei. Ja aivan, kuten aiemmin sairastuneella, paraneminen eteni aikataulussa. Kuumeen laskettua Venda oli vielä pari päivää vähän vaisu, eikä juonut kuten normaalisti, mutta eilen se oli jo kaikessa ihanuudessaan täysin oma lohikäärme itsensä.

Nyt toivomme, että tauti on loppuun käsitelty osaltamme. Ohi meni jo monta ratareissua ja yksi poniravikurssi. Vaikka eristystoimet aloitettiin molempien kohdalla heti, oltiin myöhässä. Ja vaikkei menisi ohi mitään, henkisesti en yksinkertaisesti kestä. Eikä kyllä kestä Vendan takapolvetkaan...

- J