Sairasloma sujui kaiken kaikkiaan hyvin. Vipsu on helppo hoidettava, lääkkeet se syö ja piikitkin ottaa. Jopa Jenny selvisi piikittämisistä pyörtymättä, oksentamatta tai osumatta muualle kuin minne pitikin. Jenny osaa kyllä antaa piikit, mutta kammoaa niitä niin, että silmissä pimenee pelkästä ajatuksesta.
Vipsun ja Huiman rakkaus syveni näiden parin viikon aikana uudelle tasolle. Hevoset olivat ensi kohtaamisesta asti erottamattomat, mutta nyt Huima ei enää päästä ketään Vipsun lähelle - ainakaan ihan suosiolla. Kun Huima viikonloppuna muuttaa takaisin kotiin, pelkäämme rakastavaisten murtuvan suruun.
Miten me sitten kulutimme aikaa ja energiaa sairasloman aikana? Kävelemällä. Koska nykyisessä paikassa maastot ovat kaukana, kiersimme kehää kentällä. Harjoittelimme taivutuksia ja treenasimme kaulan ja niskan lihaksia. Tylsäähän se oli, mutta välttämätöntä. Kävimme myös kahlailemassa. Se oli virkistävää vaihtelua. Maastoiluakin yritimme, mutta uudet maisemat saivat Vipsun sipsuttamaan. Se ei siis ajanut tarkoitustaan tässä kohtaa.
Niin ja tietysti Vipsu oli paljon levossa. Hinta levosta maksetaan nyt. Ratsastaminen on ollut aivan järkyttävää pompotusta. Yksi jalka laukkaa, yksi ravaa ja kaksi sotkeutuu toisiinsa. Vipsu ei ole jaksanut keskittyä mihinkään eikä hetkeäkään. Helpolla me silti pääsemme - Vipsu on perusluotettava, eikä sen kanssa edelleenkään tarvi pelätä esimerkiksi ryöstämistä vaikka vauhtia riittääkin. Kehitystä ei silti tapahdu, emmekä pääsee treenaamaan kunnolla, kun kaikki energia menee siihen, että saamme hevosen rentoutumaan. Ja kun hevonen rentoutuu se pitää palkita lopettamalla. Olemme siis alkupisteessä.
Pahinta koheltaminen on silloin, kun kentällä on muitakin. Kun joku tulee kentälle tai poistuu kentältä. Jollain tarkoitamme tässä toista hevosta. Tänään meitä oli kolme. Tyttikin kävi selässä toteamassa, että Vipsu on aivan mahdoton. Tunne ei siis ollut vain Jennyn korvien välissä.
Kenttä joka käytössämme on, on melko pieni. Pieni, mutta kuitenkin riittävä - yhdelle tai kahdellekin - normaalinopeuksiselle. Sitten tulee Vipsu, joka kaahottaa sataa joka askellajissa, sotkeutuu jalkoihinsa, vetää mutkat suoriksi ja harhailee laidalta toiselle. Me mahdumme, mutta muille tulee ahdasta. Sellainen on kiusallista. Onneksi kuitenkin on kenttä!
Ja on tässä tietysti jotain hyvääkin. Kun pystyi menemään vaan käyntiä, tuli treenattua pysähdyksiä. Vipsu osaa nyt pysähtyä ihan nätisti ja malttaa seistäkin hetken - ohikiitävän sellaisen, mutta kuitenkin =)
-J
Ei kommentteja