CeeÄrrää w/ Judy Cross-Strehlke

Koska tuurini on pettämätöntä sorttia, koetteli se minua tälläkin kertaa. Alunperin olin ajatellut osallistua Judyn CR-kurssille Vipsulla. Mutta sen selkä. Harmissani jo pelkäsin, että jäisi tämäkin amerikan ihme kokematta.

Ratsastusterapeuttini on onnekseni mahti tyyppi. Paitsi, että pistää minut kerta toisensa jälkeen ylittämään itseni, hän järjesteli terapiaponin käyttööni. Vaan eipä ollut onni myötäinen loppujen lopuksi silläkään saralla. Keskiviikkona selvisi, ettei ponia ollutkaan mahdollista ottaa mukaan. Siinä sitä sitten arvottiin, että mitä ne puolijalkaisen vaihtoehdot tässä kohtaa on.

Terapeutilla on poni itselläänkin, semmoinen vähän herkempää sorttia oleva welchcob, joka ei ehkä ihan optimaali ole, mutta kokeiluun meni. Koska en kuollut tai loukkaantunut sen suuremmin fyysisesti kuin henkisestikään ponikokeilussa, uskalsin ottaa askeleen tuntemattomaan. Vieraalla ponilla, vieraassa paikassa, taluttaja toki turvanani. Tai no, paikka kovin vieras ole, mutta poni sitten senkin edestä.

Joskus siitä on apua, kun on tuulessa horjuvaa sorttia. Melkein tekisi mieli hommata poni itsekin. On niissä vaan sitä jotain. Paitsi, että Helmi on hurmannut minut terapiaponina ja pienenä hevosena aivan täydellisesti, ei asiaa paljon auttanut tämä minimallinen, mutta selkään hevoselta tuntuva tyyppi.

Näin ollen voisin lisätä kaavailemaani ostoilmoitukseen pommin varman lisäksi termin "ponikokoinen".

Kurssi oli mielenkiintoinen. Torstai-iltana seurasimme kiropratikon ja cr-ohjaajan yhteisen luennon. Powerpointtia ja demoratsastajia. Tänään päästiin olennaisen äärelle. Minä ponin selässä.

Käytännössä harjoittelin hengittämistä koko tunnin. Toki siinäkin oli pointtina parantaa istuntaa. Hengittäminen on yksi yksittäisistä, mutta merkittävistä ongelmistani. Eikä vain ratsastaessa. Hengityksen pidättäminen vaikuttaa kaikkeen. Jotta voisin istua rennosti ja oikein hevosen selässä, kannattaisi muistaa hengittää. Ääritapauksessa taju lähtee. Minä olen siellä jossain taulukon lähes äärilaidalla. Kerran on nimittäin meinannut pimetä päässä muutakin kuin raivarin merkeissä.

Kun hengitys alkoi rullata, koko olemukseni ja istuntani muuttui tasapainoisemmaksi. Tunti oli tehokas täsmäisku paitsi hengitykselle myös lonkille. Kun lonkat oli jumpattu auki, tuntui hetken tosi hyvältä. Kotimatkakin oli kiva, kun autossa istuminen ei ollut täyttä tuskaa.

Sain hyviä vinkkejä siihen, miten muistan hengitykseni ja terapeuttini sai täsmätärppejä, kuinka avata lonkkiani. Kotitehtäväksi jäi miettiä, miten satulasta tullaan alas. Tykkäsin. Menen uudestaan.

Todellisuus ei tietenkään salli liikaa hekumointia yhdellä kertaa..Illan mittaan jouduin taas nojailemaan kävelykeppiin.

Keep in mind: Katse, hengitys, liike.

- J