Kaatosateista kesäkuuhun - ja laitumelle (Sekä yhdet synttärit ja klinikkareissu)

Tasan ei käy laiduntavien lajien onnen lahjat. Jos ei paahda nonstoppina koko kesää niin, että heinä kuivuu pystyyn, sataa sitten kaatamalla kaiken aikaa? Toissakesähän oli oman muistin mukaan suurinpiirtein samaa settiä mitä nyt on ollut tarjolla.

Näissä keleissä on se yksi hyvä puoli (vielä), että heinä kasvaa. Vielä, kun heinäntekijät saisivat sen joskus kuivana turvaan talveksi, olisi super.

Tältä näytti 2017. Nyt ystävykset ovat yhdessä taivaslaitumilla <3

Meillä laidun"murheet" rajoittuvat lähinnä laiduntajien vähyyteen, mutta onpahan enemmän niille, jotka laitumelle pääsevät. Kunhan ei muutu murheeksi liian lihavista hevosista..

Tänä kesänä Lego ei esimerkiksi pääse nauttimaan laitumen antimista 24/7 vaan joutuu reppana tyytymään päivittäisiin parituntisiin. Ilon se saa niistäkin otettua irti, ja aimo annoksen vihreää. Tämä valitettavasti näkyy vyötäröllä. Jospa tuo nyt kuitenkin treeniluvan saatuaan palailisi pikkuhiljaa jonkinlaiseen vyötärölliseen tasapainoon.

Kävimme Legon kanssa viime viikolla toistaiseksi viimeisessä polvikontrollissa ja vaikka polvi ei ennallaan olekaan, tulehdusreaktio on talttunut ja parantumista on selkeästi tapahtunut myös revenneessä patellasiteessä. Näin ollen ontumaton poni saa asteittain palata normaaliin treeniin ja lopulta toivottavasti starttiin.

Siinä klinikkareissussa ei juuri muita menestyksen aineksia sitten ollutkaan. Kuvittelin jotenkin, että kyllähän me nyt kahden selvitään, mutta saattoi olla viimeinen kerta. Normaalisti hyvin lastautuva poni kaiketi arvasi, mihin matka ja kieltäytyi kaverin kannustamana pakkautumasta traileriin.

Olisi se toki suostunut menemään siihen toiseen väliin, mutta ei omaansa. Näin ollen päädyimme sillalle poikittain miettimään mitä tässä nyt tehdään. Joskus onneksi riittää, että soittaa apukäsiä (saamatta niitä paikalle). Puhelun jälkeen poni totesi, että hyvä on.

Uskomatonta kyllä, olimme klinikalla juuri ajoissa. Se oli pieni lohtu akuutissa vetopaniikkitilanteessa. Aikamme ryskättyämme saimme koottua itsemme, ja kuin ihmeen kaupalla olimme kumpikin yhtenä palasena paikalla ennen arvon tohtoria.

Note to self: Trailerissa on etupurku. Käytä sitä!

Tutkimukset sujuivat aiemmasta poiketen varsin mallikkaasti. Jalat sai nostella ja taivutella eikä juoksutuksessakaan ollut muuta probleema kuin ponin pullistelut. Enkä tarkoita nyt sellaista pullistelua, jota tapahtuu vatsavyötä kiristäessä.

Oli nähkääs ravipäivä. Radalle tuli, ja sieltä poistui, joukko hevosia kuskeineen. Sellainen laukaisee pienessä ponissa raivoisan tarpeen osoittaa henkistä voittajuutta kasvamalla mittaa ja liikettä. Liike tosin ei kasvanut eteen vaan ylöspäin, mikä hankaloitti ontumatutkimusta.

Poni tietää, ettei elämässä voiteta mitään, jos ei uskota omaan tekemiseen (ja -itseen). Poni on viisas.

Sitten alkoi kaatosade. Juuri sopivasti, kun oltiin valmiita (ja vielä kuivia) kotimatkaan. Äijä oli ilmeisesti sitä mieltä, että jäi ovaalikiertämättä, eikä taaskaan halunnut kyytiin. Sen mielestä kaatosadetta voi oikein hyvin pitää poikittain lastaussillalla. (Jälleen todellinen ongelma oli puolenvalinta, josta olimme erimielisiä.)

Koska en itse arvosta kastumista ja vähän jo väsyttikin, päädyin trailerin perukoille rukoilemaan ihmettä. Vaikka rukoukseni oli suoraan osoitettu poniystävälle, joku muu kaiketi kuuli sen. Jostain ilmestyi pelastajaksi mystinen ravimies.

Ravimies kysyi toteavaan sävyyn ponin tarvitsevan nostoapua. Ennenkuin asianosaiset tajusivat, oli poni nostettu kyytiin. Kyllä. Nostettu.

Katsoimme Legon kanssa toisiamme hieman hölmistyneinä. Samassa takaluukku nousi kiinni ja kiitos taisi hukkua pauhaavan sateen alle.

Kävipähän äkäsään. Se on tekemisen meininki näköjään joillakin.

Kotimatka sujui muittamutkitta, joskin trailerin käsijarru soiden. Ihmettelinkin, miksi kiihtyy raskaanoloisesti. Saattoi jarru vaikuttaa asiaan. Se, onko jarruista jotain jäljellä, jäänee katsastusmiehen ratkottavaksi.

Sitten niihin synttäreihin. Ne bileet vietti Venda. Paitsi, ettei ollut bileitä.

Vendalle tuli kesäksi kaveri laitumelle. Lämminverinen, joka siirtyi treenistä siemennyshommiin. Siinä löysivät vakat kantensa tai jotain. En tiedä keneltä se tuuri tarttuu ja kuka siitä kopin ottaa, mutta on kuin peiliin katsoisi ja ihmettelisi, että kuka sieltä kurkkaa, mutta jotakin tuttua siinä on.

Ylintä ystävyyttä emme ole toistaiseksi näillä kahdella kaveruksella havainneet, mutta lähentymisiä ja etääntymisiä mahtui ensimmäiseen viikkoon ennen ensimmäistä siemennysreissua.

Siemennysreissu sattui samalle päivälle, joten Venda vietti synttärinsä laiduntamalla ilman uutta ystäväänsä. Yksin se ei toki ollut, sillä aidan takana on muita ja poni kävi sillä kaverina. Minäkin tietysti laidunsin parhaan kykyni mukaan.

Kelitkään ei kyllä olleet viime vuoden veroiset. Ehkäpä juuri siksi Venda sai synttärilahjaksi lisää laidunkatoksia. Osaako se niitä arvostaa, en tiedä, mutta toivon, että niistä sille jotakin iloa on.

Samalla toivon aarteista arvokkaimmalle, kaikista kauneimmalle kaksi vuotiaalle, pitkää ja hyvää elämää sekä ihanan lämmintä laidunkesää!

- J