Pitkä pitkäperjantai - Venda muutti Vermoon

Lupasin Vipsulle, että Venda tulee saamaan aina kaiken tarvitsemansa ja vain parasta. Ettei siltä puutu koskaan mitään ja se on turvassa. Toivon, että viimeisin päätös menee kirkkaasti tähän kategoriaan.

Venda muutti reiluksi kuukaudeksi Vermoon, Pete Puikkosen talliin.

Miten tähän päädyttiin? Vendan joukkue telakoitui yhtäkkisesti. Se tarkoitti energisen varsan totaalista treenistoppia jo muutenkin kevyessä keväässä. Joku ajattelee, että onhan noita lainakuskeja, apukäsiä ja valmentajia mikä määrän tietää, mutta unohtaa, ettei Vendoja ole kuin yksi. Luonteensakin puolesta se sijoittuu joukkoon, jolle järkeviä - lupauksen täyttäviä - vaihtoehtoja on olemassa hyvin rajallinen määrä.

Pete oli jo lähtökohtaisesti kärkisijoilla sekä kuski- että valmentajapohdinnoissa, mutta Uudenmaan sulku sai katselemaan muita, "saavutettavissa olevia", vaihtoehtoja. Hyvin pian oli selvää, että oli joustettava jostain. Koska turvallisuus ja lupaukset, joustin tarpeestani tavata varsaani vähintään viikoittain. 

Niin monen "ei todellakaan", "Ei", "Liian vaikea", "Liian vaarallinen" tai "Mikään valmennusmaksu ei riitä" jälkeen rohkaistuin soittamaan Petelle. Menin hämilleni, kun vastaus oli varaukseton "Tottakai minä voin sen ottaa".

Koska raja oli kiinni, lupasi Pete hakea Vendan seuraavalla viikolla.

© Iiris Sipi

Olin jo joustanut kohdassa "En näe varsaani viikoittain", joten ajatus etten veisi sitä itse perille hajotti sydäntäni. Paketoisin sen tuntemattomaan yksin. Hävetti vähän se ylimääräinen vaivakin, jota valmentajalle noutopalvelusta tulisi. Päätös oli kuitenkin tehty. Pitkästäperjantaista oli tulossa todella pitkä ja pääsiäisestä henkinen kärsimysnäytelmä. Ennenkaikkea allekirjoittaneelle.

Aloin psyykata paitsi itseäni, myös Vendaa. Juttelin sille tulevasta. Kerroin, mihin se on menossa ja millaista siellä varmaan on. Sanoin, että ymmärrän sen kaiken olevan hirmu jännää ja varmasti on semmoisia juttuja mitkä pelottaa, mutta kehotin luottamaan ihmisiin. Muistutin, etten laittaisi sitä tilanteeseen, joka ei ole hyvä. Lupasin, että menee paremmin, jos vähän sietää inhottaviakin juttuja ja tekee parhaansa. Muistutin, että olen olemassa sitä varten. Korostin tämän olevan lyhyt leiri ja tulen hakemaan sen lopulta kotiin.

Kyllä. Minä puhun hevoselle. Hevonen ei ehkä ymmärrä sanoja, mutta usein se ymmärtää viestin. Kun talutin Vendan Vermossa talliin ja jäin seuraamaan sen ensimmäistä päivää, tuntui hetken, että se oli kuunnellut ja ennenkaikkea ymmärtänyt - aivan kuten emänsä ja niin moni muukin hevonen matkan varrella. 

Tai sitten se oli lamaantunut, joskaan ei täysin toimintakykyään menettänyt. Olihan se ennenkin ollut ratatallilla. Ehkä se muisti mikä meno näissä ympyröissä yleensä on ja asettui moodiin.

Niin, minä talutin ja jäin seuraamaan. Olin Vermossa, rajan tuolla puolen. Kävi sillä tavalla tuuri, että keksin tilata kuljetuspalvelun paikalliselta yrittäjältä, jolta asianmukainen kuljetuslupa löytyi. Aikataulukin sattui sopimaan. Kätevästi kävi kaikki.

Positiivinen ylläri oli, että Pete hyppäsi pian saavuttuamme Vendan kärryille. Pääsin näkemään, kuinka Hurjaharja uuden kuskin kanssa käyttäytyy. Positiivisempi ylläri oli, ettei kyyti ollut niin kylmää kuin olin pelännyt. Toki siinä pienesti piti riuvata, mutta takasuoralla saatiin pari ihan asiallista ravipätkääkin. Talliin marssi kaikkensa antanut pieni suuri hevonen, jonka kunto paranee ja jännitys toivottavasti vähenee.

Erityisen hyvä mieli tuli tallin "moottorista", joka kyseli tarkkaan mitä on tehty, miten on tehty, mitä syö, mitä juo, miten on loimitettu, tarhattu, kengitetty ja madotettu. Tuli olo, että hevonen huomioidaan. Lohtua toi myös tieto siitä, että "Pete kunnioittaa hevosen rajoja." Se oikeastaan oli yksi niistä syistä, minkä vuoksi Pete valikoitui vaihtoehdoksi jo ennen muiden kielteisiä vastauksia.

Toiseksi viimeinen kivi vierähti sydämeltä, kun illalla kilahti puhelimeen hoitajalta viesti, jossa kerrottiin loppupäivänkin sujuneen mukavasti ja ruuan maistuvan. En edes ehtinyt kysyä. Meillä on käynyt suuri onni passiosastolla.

Viimeisen kiven pidän kuitenkin vielä itselläni.

Olen toisaalta toiveikas, että tämä oli paras mahdollinen päätös tässä kohtaa - jos ei ylipäätänsäkin - siitäkin huolimatta, että Vermo on kohta kuukauden remontissa. Ehkä sekin kaikkine koneineen on pelkästään hyvä. Tottuupahan nyt sitten kerralla jos vaikka mihin. Toivon ainakin tottuvan - myös siihen samassa karsinassa leiriä pitävään tinttiin, joka aiheutti ensimmäisen ison reaktion.

Ehkä minäkin muistan taas kohta hengittää.

- J