Kotona jälleen

Pitkä odotus, ikävä ja jännitys muuttuivat innostuksen sekaiseksi pakokauhuksi, kun  Vendan intensiivileiri Vermossa päättyi pari viikkoa sitten.

Olin tottakai innoissani, että murunen tulee kotiin, mutta samaan aikaan pienessä pakokauhussa siitä, että nyt olisi taas itse pärjättävä sen kanssa. Toistaiseksi vuoristorata, jota elämä Vendan kanssa on, vaikuttaisi olevan saapumassa lastausaluelle. Kyyti oli kylmää ja vieläkin vähän heikottaa, mutta toistaiseksi kyyti on hidastunut ja tasaantunut.

Sitten tuli eilinen ja pelkäsin, että nyt nytkähti taas liikkeelle, mutta se olikin sellainen jarrutuksen jälkeinen pikku nykäys. Venda oli reippaalla tuulella ja se ravaili tuolla meidän mutkalla varsin mielellään, kunnes kaksi tuoreinta tulokasta vetivät kevyet iltavillit. Kumpikaan ei ole tainnut suuremmin nähdä kärryjä, saati sitten niiden edessä juoksevaa hevosta.

Ensin rallatti toinen, sitten toinen ja lopulta joka suuntaan sinkoilevia hevosia oli pellossa kolme. Ensimmäiseen spurttiin lähdettiin Vendan kanssa mukaan. Näin elämän vilistävän silmissäni. Tunsin kuinka taas napsahtaa luita poikki. Painoin jarrun päälle ja kuuntelin siinä ohjia keräillessäni, kuinka jarru huusi. Minä en huutanut, ihme kyllä. Askellaji, se ei onneksi ollut aikaisemmin niin tavanomainen köyrypukkilaukka vaan varsin reipas peitsi. Hetken peitsattuamme Venda ymmärsi, että ei edellytä toimenpiteitä toisten sekoileminen ja rauhoituttiin reippaaseen raviin.

Koska meno ei yhdellä tiltanneista ottanut hellittääkseen, siirryimme tarhojen edustalla käyntiin. Venda käveli letkeän rauhallisesti, vaikka vieressä kaahattiin reikäpäässä, taas kaikkien kolmen kilahtaneen toimesta. 

On mennyt niin hyvi, että rattiin on uskaltanut päästää muitakin. Valvottuna ja kontrolloiduissa kotioloissa, mutta kuitenkin =D

Olen aivan järjettömän ylpeä Vendasta. "Entinen" Venda olisi lähtenyt leikkiin mukaan. "Nykyisestä" Vendasta on kiittäminen Vermon supermiestä, Pete Puikkosta, osansa tekee varmasti ympärivuorokautinen ulkoilukin. Venda kypsyi Vermossa paitsi henkisesti myös fyysisesti. Mikä parasta, sen reaktiot pehmenivät eikä perä nouse enää vanhaan malliin. Samalla sen ohjaus ja fokus paranivat. Sillä on nyt selvä työmode, kun lähdetään lenkille.

Rauhoittuminen on tuonut puuhasteluun myös yhden todella odotetun lisän. Metsäretket. Mihinkään ryteikköön en vielä uskaltaisi Vendan kanssa lähteä kokeilemaan kuka väistää, kun puskasta hujahtaa syliin pyöräilijä tai irtokoira, mutta omassa metsässä uskalletaan käydä - hirvistä huolimatta.

Jotta murheen määrä olisi edes vähän lähempänä vakiota, takapolvet aiheuttavat ylimääräistä stressiä. Ne paukkuvat yhä ja edelleen. Eilen toinen takapolvi hakautui parin hölkkäkierroksen jälkeen niin, että takapää petti alta. Polvi on hakautunut aiemminkin, muttei yhtä pahasti. Toisaalta nyt se hakautui "vain" kerran, kun ennen se saattoi hakautua parikin kertaa.

Polvi vaivaa metsäretkiämmekin. Alamäet ovat todella haasteellisia. Varsinkin ensimmäisellä kerralla Vendalla oli todellisia vaikeuksia selviytyä hieman jyrkemmästä mäestä. Takapää oli käytännössä holtiton. Liike on kuitenkin lääke, joten harjoitukset jatkuvat. Ehkä jopa hieman intensiivisemmin.

Peitseistä ja polvista lisää myöhemmin! Nyt kestitytään kaikkeen hyvään.

- J