+/- Nolla

Kuluneen viikon aikana Jenny ja Viba ovat ottaneet yhteistyössään aimo harppauksia eteenpäin - ennen tätä päivää..

Maanantaina Vipsulla oli ansaittu vapaapäivä hienosti menneen viikonlopun jäljiltä. Tiistaina Jenny jäi matkan varrelle ja keskiviikkona tiistainen katastrofi otti melkein toisinnon. Kävelyksi meni, mutta Jenny selvisi tallille - tosin ties kuin myöhään ja hevoset olivat jo unilla. Viballa oli siis muutaman päivän ylimääräinen loma, jota loppuviikko otettaisiin tiukasti takaisin.

Torstaina Tytti oli kokoonpanossa pitkästä aikaa mukana, tosin sairastelun takia vain aidan reunalla. Jenny juoksutti Vipsun, joka jo parin kierroksen jälkeen totesi juoksemisen riittävän. Pienellä kannustuksella harjoitukset jatkuivat, mutta laukkaa hangessa kahlaavalta hevoselta ei irronnut. Pieni hiki pintaan ja Jenny selkään. Tytti seisoi liinan toisessa päässä kaikki ne kaksi kierrosta, jotka Jenny ratsasti. Vipsu puuskutti niin, että Jennyn jalat heiluivat. Jenny säikähti, että hangessa kompuroiva hevonen saa kohta sydänkohtauksen ja jos ei muuta, teloo jalkansa.

Ainoa jalka, joka tuona päivänä "hajosi", oli Jennyn kestolukittunut polvi joka teki kilometrin kotimatkasta jokseenkin raskaan. Tytti talutteli Vipsun edeltä talliin ja kuten viimeaikaiseen kehitykseen kuuluu, Vipsu ei kummempia sipsutellut.

Perjantaina Jennyllä oli edessä ilta yksin pimeydessä. Yksin tallilla olossa ei oikeastaan ole muuta ongelmaa kuin pelottava pimeys ja se tosiasia, että kentälle on matkaa kilometri. Kentän reunalta on matkaa valokatkaisijalle pari kymmentä metriä metrisessä hangessa. Tilanteessa joutuu siis selviytymään sokkona hevosen kanssa. Ei mahdoton tehtävä, mutta vaatii suunnittelua.

Jenny pysähtyi jo menomatkalla kentälle, kahlasi ensin kymmenisen metriä aidalle, kiipesi aidan yli, vajosi metriseen hankeen, kaivoi itsensä hangesta ja raahautui valokatkaisijalle. Pimeys ratkaistu. Muutama syvempi hengenveto ja takaisin hankeen.

Tallilla odotti kovin iloisen oloinen Viba. Sen kummempia kiukuttelematta Vipsu talsi portille ja seurasi Jennyä talliin. Mitään protestoimatta Vipsu seisoi ja nautiskeli harjauksesta. Treeniriimu päähän ja menoksi. Edessä oli kilometrin kävelylenkki jäistä tietä kentälle. Vipsu oli kuitenkin loistavalla tuulella ja tuki Jennyä liukkaimmissa kohdissa. Molemmat nauttivat kävelylenkistä ja kirkkaasta tähtitaivaasta. Hetkessä oli sadunomaisuutta.

Kenttä oli taas hieman edellistä kertaa huonommassa kunnossa Vipsun juoksemisen kannalta. Hevonen oli kuitenkin halukkaampi kuin viimeksi: Vinkaisi ilovinkaisun ja heitti perää lähtiessään. Viba esitteli Jennylle kaunista raviaan, venytti kaulaansa ja osoitti kaikin tavoin olevansa valmis mihin tahansa. Sitähän tässä on haettu, sitä merkkiä, että hevonen haluaa tehdä yhteistyötä. Nyt se merkki tuli. Kiitokseksi juoksutus riitti ja lähdettiin kotimatkalle.

Kotimatka oli tulomatkaa mahtavampi. Sillä hetkellä Viba halusi olla Jennyn kanssa ja Jennykin tunsi olonsa varmaksi.

Pimeässä tallin pihassa odotti pelottava yllätys. Lumikolassa kaksi vesikanisteria - mikä se on, kysyi Vipsu. Nyt pääsivät Kari Vepsän opit tosi testiin - ja läpäisivät. Jenny kolisi kolan kanssa ja ravisteli kanistereita äänekkäästi, hetken Vipsu mietti vaihtoehtojaan täristen. Sitten vasta löydetty luottamus astui esiin, Vipsu ei tärissyt vaan tukeutui Jennyyn ja tutustui kummajaisiin rohkeasti. Täydellinen päivä.

Kun Jenny myöhemmin siivosi Viban karsinaa ja katseli hevosensa ateriointia käytävällä, Jenny tajusi, että nyt - juuri tällä hetkellä - asiat ovat hyvin. Se oli vapauttava tunne, joka pyyhki menneet vastoinkäymiset historiaan.

Sitten tuli lauantai. Kenelläkään ei ollut hyvä päivä lähtökohtaisestikaan ja se näkyi sitten kentällä. Ville juoksutti Vipsun sillä aikaa, kun Jenny siivosi alkulämmittelyksi tallia. Kun karsina oli valmis, Jenny suuntasi kentälle kohtalaisen hyvin mielin ja melko toiveikkaana. Ensimmäinen huono merkki oli hankikanto. Kenttä oli kamalassa kunnossa.

Jenny nousi kuitenkin satulaan. Toinen huono merkki oli Vipsun väistäminen. Jenny ajatteli sen olevan jo historiaa. Satulassa Jenny sai sitten huomata sen kolmannen ja pahimman merkin: Vipsua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Oli aivan yksi lysti mihin suuntaan Jenny halusi mennä, sillä Vipsu oli päättänyt jo ihan muuta. Hevosesta puuttui kirjaimellisesti ohjaus. Kun Jenny otti apuihinsa tiukkuutta, Vipsu pysähtyi. Joko mentiin siis kevyellä kädellä mihin Vipsu tykkäsi tai sitten seistiin paikallaan. Jos raivostuttavasta tilanteesta piti jotain hyvää löytää niin ainakaan Vipsu ei aikaisemmille tavoilleen uskollisesti alkanut sinkoilla, kun ote suusta koveni.

Jenny joutui väkisin kävelemään edes takaisin luokattomassa kunnossa olevalla kentällä, koska halusi lopettaa vasta kun sai edes pienen otteen hevosen suusta. Se oli toivotonta, kuten Vipsun kanssa välillä mikä tahansa tuntuu olevan. Lohduttavaa tällaisessa tilanteessa on muistella erään pitkän linjan ravi-ihmisen analyysiä hevosista, jotka tulevat samasta sukulinjasta Vipsun kanssa: "Liike ei lopu vaikka eteneminen lakkaa... Joskus ne vain eivät halua ja silloin on ihan turha." Niinkai sitten, hyvä on, ei väkisin. Jenny alas selästä ja huomenna uusiksi.

Paska fiilis jäi, mutta onneksi Vipsu on kuin tuuliviiri ja huomenna voi taas puhaltaa toisesta suunnasta.

-J