Tähän väliaikaan kirjoitusten välillä mahtuu muutamia liikutuksia. Niitä on vaikea kutsua treeneiksi, koska ne ovat olleet enimmäkseen kävelyä pellolla tai pyrähdys kentällä - ihan olosuhteista johtuen. Ne kuitenkin tarjoavat Vipsulle tärkeää rutiinia ja ovat siksi arvossa arvaamattomassa.
Tytti ja Vipsu ovat käyneet pariin otteeseen pellolla kävelemässä, enimmäkseen pimeässä. Vaikea sanoa, onko järkevä käytös johtunut siitä tosiasiasta, että hanki on hevosta vatsaan asti vai olisiko tuo viisastunut. Niin tai näin, mitään mainittavaa sekoilua ei näihin reissuihin mahdu.
Toissapäivänä Vipsulla sen sijaan oli HUONO päivä. Ja siitä se Tytin allekirjoituskin asialle saatiin. Vipsu oli suorastaan luonnottoman rauhallinen. Se käveli portille vastaan, löntysti talliin, seisoi käytävällä apaattisesti ja otti varusteet vastaan kummempia heilumatta. Juuri tällainen hevosen pitääkin olla, saattaisi joku sanoa...Mutta sitten tuli se hetki, kun Tytti kiipesi selkään. Se hetki, kun lähdettiin tallin pihasta. Se hetki, kun olikin kiva sipsuttaa tähänkin suuntaan.
Kentällä Vipsu sinkoili ja pomppi liinan päässä, kiljahteli ja heitti perää - jopa niin, että Tytti meinasi saada kaviosta. Onneksi Onni ja Noa, reippaat tallikoirat, olivat autossa kentän ulkopuolella ja varoittivat osanottajiua painamalla auton rääkän pohjaan. Naapurista se saattoi kuulostaa tältä: PERKELE! KRÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄK! Ehkä naapuri tuli ikkunaan...
Seuraavana päivänä Vipsu ei suostunut tulemaan tarhasta millään. Se meni perimmäiseen nurkkaan ja yritti kävellä karkuun. Jenny lohdutti Tyttiä, että edessä olisi mitä antoisin ratsastusretki. Tallinkäytävällä valjastus oli silkkaa sotaa Vipsun pullistuvaa vatsaa vastaan. Sota, jonka yksi uhreista on naapuri karsinan ovi. Vipsu teki myös jotain, mitä se ei ole aiemmin tehnyt, paitsi kerran irrallaan. Se yritti rynniä tallista ulos. Onnemme on, että Viba on helppo käsitellä ja uskoo, kun tomerasti toteaa. Se riitti tälläkin kertaa.
Matkalla kentälle oli monta muttaa. Kaiken kaikkiaan kolme: Naapurin kakarat. Näillä jannuilla on aina joku viritys menossa ja tällä kertaa virityksessä oli mukana lumilaudat ja lapio. Voisi olettaa, että hevonen saa herkästi moisesta kokoonpanosta tuhannen tekosyytä singahdella ja ottaa hatkat. Ei Vipsu.
Vipsu ei välittänyt pojista, ei lumilaudoista, ei lapioista. Se katseli touhua uteliaana, muttei antanut sen vaikuttaa tahtiinsa millään tavalla. Vipsu käveli reipasta käyntiä pitkin ohjin kentälle asti. Siitäkin huolimatta, että perässä sipsutti ja murahteli Riikka hevosineen. Hevonen murahteli, Riikka ei niinkään.
Kenttä on edelleen aivan karmeassa kunnossa eikä siellä juuri mitään pysty tekemään. Muutaman ravinoston jälkeen Riikka ja Tytti suuntasivat takaisin tielle, joka on suurimmilta osin jo sula. Riikka meni edeltä, Vipsu ja Tytti tulivat perässä - Vipsun elämän ensimmäistä hallittua, koottua ja kaunista laukkaa. Riikka nimittäin lähti edeltä ravaamaan ja se laukaisee Vibassa jonkin sortin "Nyt on mentävä"-pakokauhun pikku pukkeineen. Vipsu pysyi jälleen käsissä, pehmeistä kuolaimistaan huolimatta. Askellaji vain vaihtui. Ristilaukka ei välttämättä ole se, mitä haemme, mutta oli se kaunis!
Tänään oli Vipsun vapaapäivä, ylihuomenna on edessä rankka hikitreeni Kari Vepsän tahtiin ja nyt kerätään voimia. Vipsu otti voimien keräämisen niin kirjaimellisesti, ettei suostunut ulostautumaan karsinastaan illalla, kun Jenny meni tallia siivoamaan. Ratkaisu oli yksinkertainen: Jenny, tallikoirat ja Vipsu siivosivat karsinan porukalla, kaikki samasta karsinasta käsin.
Viban mielestä se oli viehättävää. Vipsu tarkasti jokaisen kauhallisen joka heilahti käytävällä seisovaan kottikärryyn. Lisäksi Vipsu piti huolen, ettei Mamilla ollut turhia kutinoita, sipsutusta selkään, rapsutusta pohkeeseen. Välillä huolehtiva lämmin henkäys äheltävän Jennyn korvaan: Kaikki hyvin Mamy?
Lopuksi oltiin kaikki sitä mieltä, että ollaan vaan ja rapsutellaan. Niin - meistä on tullut perhe.
-J
Ei kommentteja