Piikit selässä

Tallillamme kävi sunnuntaina luennoimassa ja hevosia hoitamassa ufomieheksikin tituleerattu Aimo Koskinen. Hän on hermo- ja lihasmanipuloija, hieroja ja ravimies, joka antaa myös akuhoitoa ainakin hevosille. Ymmärsin, että hoitaa hevosten ja ihmisten lisäksi myös koiria.

Kuten niin moni muukin hevosmies, Aimo oli omanlaisensa persoona ja jutut hetkittäin kovin korkealentoisia. Miehessä oli kuitenkin jotakin yleismaallisen miellyttävää ja luottamusta herättävää. Hän kertoi työstään ja luennoi hoitaessaan tallin hevosia. Asioita hevosen terveydestä ja sen edistämisestä tuli tulvan lailla. Osa unohtui, osa meni ohi, mutta jotain jäi mieleenkin. Bursiitti eli limapussitulehdus oli ollut puheenaiheena jo ennen Aimon saapumista tallille ja siihen liittyvät kommentit jäivät ehkä juurikin siksi parhaiten mieleen. Mm. hankkarivamman synnystä oli puhetta ja Aimo esitti teorian, jonka mukaan hankkarivamma syntyy ristikkäiseen jalkaan hoitamattoman bursiitin seurauksena. Tallin ravureiden joukosta löytyi muutama teoriaa tukeva tapaus. Ja kun Aimo selitti mekanismeja, häntä ei ollut vaikea uskoa. Kun katseli hänen tapaansa käsitellä hevosia, tuli hyvä mieli. Myös hevoset pitivät hänestä, silmin nähden. Oli ilahduttavaa nähdä, miten kipu suli pois.

Osaa hevosista hoidettiin akupiikein, osaa hierottiin ja joitakin bliistrattiin cedar-oililla. Bliistraus cedar-oililla on näistä ehkä jopa kiistanalaisin ja joissakin maissa jopa kielletty menetelmä. Ajatushan bliistrauksessa on, että aiheutetaan tulehdusreaktio joka saa solut hyökkäämään ja parantamaan. Aimon mukaan, jos jalka turpoaa siinä on vikaa. terve jalka ei reagoi. Moneen kertaan myös muistutettiin, ettei cedar-oil saa joutua kosketuksiin veden kanssa.

Aimo asettelee akupiikkejä Vipsun selkään.

Mielenkiinnolla seurasin muiden hevosten hoitoja, mutta samalla odotin aivan pistoksissani Vipsun vuoroa. Tällä hetkellä Vipsun hankalin vaiva on allergiat. Selkä on ollut kohtuullinen ja oireillut hyvin vähän. En tiedä, mitä odotin kuulevani tai millaisia ohjeita saavani, mutta odotin. Jossain takaraivossa toivoin, että ihmemies tuli tallille ja vie Vipsun pahanolon pois. No ei se sitten mennyt ihan niin.

Kun Vipsu tuotiin talliin aimo oli aivan lumoutunut. Ja jälleen kerran Vipsua erehdyttiin luulemaan oriksi. Aimo kehui tamman rakennetta. Vipsu on ilo silmälle, se on totta. Aimo totesi Vipsun olevan hyvinhyvin herkkä, sekin on totta. Välillä jopa haasteellista. Aimo arvuutteli innostuneena Vipsun sukua ja kehui sen hyväksi. Kaikenkaikkiaan Vipsu teki vaikutuksen, sillä Aimo totesi sen lihasten olevan terveessä ja hyvässä kunnossa. Selästä löytyi kuitenkin jumi, jota hoidettiin akupiikein. Lisäksi Aimo opasti, kuinka Vipsua kannattaa hieroa. Lopputulos oli kuitenkin, että Vipsu oli hoidokeista tervein ja käytännössä vaivattomin. Siinäpä vaihtelua meille. Aloinkin miettiä, josko tieto vaivoista olisi sairastuttanut meidät pahemmin kuin todellisuus. Oliko minusta tullut ylihysteerinen ja ylivarovainen. Sokeuduinko kaikelle hyvälle?

Siinä Vipsua hoitaessaan Aimo vitsaili, että minäkin voisin kävellä tallilta kotiin. olin epäluuloinen, mutta lähdin vitsailuun mukaan. Vitsailu muuttui hoidoksi. Istuimme piirissä nurmikolla. Aimo käsitteli jalkaani, sitä joka ei toimi ja jonka vuoksi olen ollut pyörätuolissa ja kävelen edelleen auttavasti ja keppien varassa. En valehtele, hoito oli kivuliasta. Tein kaikkeni kestääkseni, mutta sähköiskut olivat liikaa. Oudoin hetki oli kenties se, kun Aimo totesi jalkapohjaani tunnustelemalla vian selässäni. Vian josta ei ollut puhetta aiemmin, mutta joka minulla oli todettu viisitoista vuotta sitten, erään ratsastusonnettomuuden jälkeen. Karvat nousivat pystyyn ja kylmät väreet kiertelivät pitkin runkoa. Katsojat haukkoivat henkeä. Mutta se oli vasta alkusoittoa.

Aikansa käsiteltyään jalkaani, Aimo pyysi minua nousemaan ja kävelemään. Mietin hiljaa mielessäni, ettei se onnistu, miten noloa. Nousin kuitenkin ylös ja samassa tajusin sen: Kipu oli tiessään ja sain jalkani ensi kertaa puoleen vuoteen suoraksi, myös seistessäni. Aloin itkeä hysteerisesti. Otin haparoivia askeleita ja ilokseni tai järkytyksekseni minä kävelin. Eikä se ollut vaikeaa, kuten laahustaminen aiemmin oli. Ihmiset ympärillä liikuttuivat. Se oli ihme. Tai ainakin ihmeellistä. Siitä päivästä tuli viime aikaisen elämäni paras. Minä kävelin. ja minä kävelin koko loppuillan. En malttanut olla paikoillani.

Seuraavana päivänä jalka oli jo jäykistynyt, mutta olin kiitollinen saamastani toivosta. Jäykkyydestä huolimatta kipu ei ollut enää samanlaista, ei yhtä paha. Liikkuminenkin oli helpompaa vaikkei vaivatonta. Hermoyliherkistymä tuli takaisin. Tasapainottelin pettymyksen ja toivon heräämisen välimaastossa. Sitten tuli eilinen ja liikkuminen oli taas helpompaa, kipua oli vähemmän. Illalla jalka turposi taas muodottomaksi, mutta pidän yhä toivosta kiinni. Kun Aimo tulee uudelle käynnille, aion olla hoitojonossa.