Takaisin satulaan

Nyt on Vipsulla kengät alla! Ja Netalla (extended familyn hevonen) kanssa! Olin kyllä niin kädetön ja jalaton, että hävettää vaikken asialle mitään mahdakkaan. Sitä luulee pystyvänsä kaikkeen eikä sitten onnistu mikään. Vipsun kanssa ei niinkään ollut ihmettelemistä, mutta Netan kanssa yhteistyö "hiukan" hapuili, ihan Jennyn jalattomuutta. Pääasia nyt, että kaikilla on kengät jalassa ja kaikki osapuolet ovat yhtenä kappaleena.

Vipsulle oli hyvä saada eritoten taakse kengät. Oikean takasen ulkolaita oli kulunut melkolailla vinoon. Kuten kengittäjägurumme Ismo Paananen epäili, kenkäkin kuluu ulkolaidalta pian ja ongelma toistuu, kunnes ehkä joskus kaviot ovat kasvaneet riittävästi ja kenkä alkaa suojata kaviota. Nyt kavio on hieman vino ja liikenteessä täytyy noudattaa tietynlaista varovaisuutta, jottei selkä ala oireilla. Kevyellä liikutuksella ongelma ei niinkään näyttäydy, mutta jos Vipsun ajokertoja ja -tempoja lisätään, oireilu alkaa herkästi.

Jo taas tunsin pienen maailmanlopun lähestyvän sen takajalan kanssa. Ongelmaahan ei ole - vielä, mutta tein siitä heti sellaisen. Nyt hengittelen ja mietiskelen, toivottavasti kohta jo muita asioita. Kun siinä aikani kuuntelin Ismon analyysejä jos vaikka minkä hevosen kavioista ja seurasin silmä tarkkana, kun kavio toisensa jälkeen nostettiin ilmaan, tulin hieman paremmalle mielelle. Jälleen kerran ongelmat olivat ehkä enimmillään jossain syvällä korvieni välissä. Me on sittenkin päästy aika vähällä. Kopkop koputtaa puuta ennen kuin katastrofi iskee.

Virkistävää vaihtelua ainaiseen Vipsun ylipainokeskusteluun toi kengittäjämme näkemys, että hevonen on liian lihava vasta, kun selkäläskien välissä pysyy vesi. Kiitos! Tottahan Vipsulla liikaa "lihasta" on, mutta joskus on kiva, kun syyttävä sormi ei osoita ihan suoraan kohti.

Käynnistimme jo noin viikko sitten "Miinus satakiloa"-projektin, jossa Vipsun painon oli tarkoitus pudota ainakin sen satakiloa. Majaniemen Marko on käynyt nyt muutaman kerran sytyttelemässä projektia hyvällä menestyksellä. Kärryille on ruuhkaa, kun Vipsu & Co. haluaa oppia ajamaan, mutta toistaiseksi Jenny on ottanut askeleen sivuun. Kyllä sitä ehtii vielä hevosellaan ajella, antaa nuorempien ja tervejalkaisten harjoitella ensin. Koska Jennyhän on ihan ikäloppu.

Ennen kaikkea Jenny kuitenkin on jalaton. Tilannetta korjattiin taas sunnuntaina. Koskisen Aimo teki näyttävän paluun Notkoon. Jenny huusi ja talli oli hiljainen. Mutta niin se kävely oli taas ihan eritavalla helppoa. Jalka tuntui kivuttomalta, melkein jopa vetreältä. Ihmeitä ei näköjään tapahdu, niitä tehdään ja se tekijä on vaan löydettävä tai polkujen kohdattava. Jennylle ihmeidentekijä on tässä kohtaa Aimo.

Sunnuntai oli tärkeä päivä myös siksi, että Jenny oli päättänyt kiivetä Vipsun selkään. Se oli taas niitä elämää suurempia projekteja, joissa sisu menee kaulaan ja pupu pöksyyn. Kentän laidalle ei onneksi kerääntynyt suurta yleisöä ja saimme äheltää rauhassa, vaikka tunsimmekin pari silmäparia selässämme. Hyväntahtoiset uteliaat kuitenkin rohkaisivat. Vaikka luovuttaminen ei ollut vaihtoehto, teki "vieraiden" silmien edessä mieli suoriutua.

Lopulta Jenny pisti silmät kiinni ja ponnisti hevosen oikealta puolelta kyytiin. Vasen jalka, se leikattu ja pilattu, ei meinannut nousta satulan takakaaren yli millään. Vipsu kuitenkin tuntui ymmärtävän, ettei ole oikea hetki heilua. Jenny pääsi satulaan lopulta yllättävänkin helposti.

Suurin yllätys oli polven tuntemukset satulassa. Niitä ei ollut. Jenny roikotti jalkoja vapaana ja varoikin polvea osumasta satulaan. Hyvä tunne rohkaisi kokeilemaan kevyttä istuntaa. Jalustimet sujahtivat jalkoihin nekin helposti, mutta jalka petti alta nopeasti. Oli vaikea olla pettynyt, kun oli juuri voittanut itsensä. Salaa silti itkin sisäänpäin.

Haasteista suurin oli päästä satulasta alas. Putoaminen, sen ei luulisi olevan vaikeaa, mutta kyllä se oli. Sitä siinä sitten veivattiin edes takaisin. Jenny yritti perinteisesti heijata oikean jalan satulan takakaaren yli. Ei onnistunut.  Seuraavaksi kokeiltiin etukautta. Ei toivoakaan. Vinkumista ja kiukuttelua, lopulta päätös. Perinteisesti, mutta hitaasti. Vipsu ymmärsi jälleen, ettei nyt parane edes hengittää.

-J