Koska sää oli niin järkyttävä; kylmä, voimakas tuulinen ja taivaalta paiskautui vaakatasossa räntää maahan, hevoset olivat jääneet aamulla talliin. Se oli minun etuni. Ei stressiä tarhan portilla. Pääsin jännittämään suitsien laittamista, kavioiden puhdistamista ja satulavyön kiristämistä. Keksin napata palan porkkanaa henkiseksi tueksi ja huijasin Vipsun suitsimaan itse itsensä. Se toimi. Hevonen työnsi päänsä suitsiin porkkanan perässä.
Sitten ohariapuri ilmestyi selän taakse. Tavallaan olin helpottunut, pettynyt ja vihainen. Helpottunut, koska nyt kaikki sujuisi muitta mutkitta. Pettynyt, koska en joutunut voittamaan itseäni ja saanut sitä kautta joko hemmetisti lisää itseluottamusta tai paljon lisää syitä luovuttaa. Vihainen olin, koska koin, että luottamukseni petettiin ja pelkäsin vuorokauden turhaan. Vuorokausi tästä siihen, kun tilanne selvisi minulle. Pelko on petollinen kaveri.
Loskatuisku pihalla ei mitenkään motivoinut. Kiipesin jakkaralle. Nykyisin selkäännousu sujui jo melko hyvin. Sen suurempia hengittelemättä tai ylimääräisiä kierroksia kävelemättä jalka jalustimeen ja...hevonen harppasi vauhtiin. Onni oli, ettei jalka jäänyt jalustimen matkaan. Terapeutti totesi, että tänään mennään koko tunti talutuksessa. Kyllä. Hevonen näytti lähinnä lentävän.
Vipsun mielenliikkeet eivät juuri muuttuneet, kun vihdoin pääsin selkään. Tänään oli turha vaatia ponia seisomaan pitkälti paikallaan ja odottelemaan, että Mamy uskaltaa. Enää ei tuntunut niin pahalta, että ohariapuri teki oharit myös ohareilleen. Sääolosuhteet tekivät harjoituksista haastavia. En kuullut sitäkään vähää kuin yleensä. Tuuli oli sen verran voimakas, ettei sen yli ali tai ympäri mikään ääni liikkunut. Paitsi pauke viereisestä peltipihatosta.
Pauke jatkui melko tasaisena ja totuimme siihen nopeasti. Tuulen lisäksi ja sen aiheuttamana maahan satava loska tuntui viiltelevän terävältä kasvoilla. Naama oli jäässä. Vipsua vitutti ja niin vitutti koko kentällä olevaa kokoonpanoa. Terapeuttikin totesi, että taitaa perua loppupäivän. Olosuhteet olivat jo melkein mahdottomat. Mutta jatkoimme sitkeästi. Pääsin vihdoin esittelemään terapeutillemme avot omalla ponilla. Katso, kyllä me oikeasti osataan.
Perusavoharjoituksemme menee siten, että kulman jälkeen teemme pitkän suoran alkuun voltin. Voltin jälkeen lähdemme ikäänkuin uudelleen voltille, mutta vaikka käännän hevosta voltille, kroppani ja katseeni jatkaa suoraan, jolloin hevonen taipuu jatkaen kentän suuntaisesti.
Harjoituksiin lisättiin tällä kertaa myös Vipsun takajalat. Minun tuli omalla lonkallani vaikuttaa Vipsun takajalan liikkeeseen ja venyttää sitä. Harjoitus oli haastava ja meni pahasti metsään. Yritin ja yritin, mutta vasen lonkkani ei ymmärtänyt, mitä käskin sen tehdä. Takareisi veti kramppiin. Tässä kohtaa ratsastusterapeuttimme osoitti jälleen kerran ammatitaitonsa. Kun se, mitä tehtiin ei toiminut, ajatusta muutettiin. Ei siis muutettu tehtävää eikä toteutusta vaan tapa, jolla minä ajattelin sen. Sen sijaan, että työnsin lonkkaani eteenpäin, aloin vetää sitä eteenpäin. Tämä toimi.
Tulevasta talvesta tulee osaltani haasteellinen. Lisäksi olen ollut harmissani Vipsun taantumisesta ratsuna, mitä askellajeihin tulee. Hieno laukka ja rytmikäs ravi, kuka niitä harjoittaisi, kun en itse pysty? Tallillamme työskentelee kaikinpuolin hommaan pätevä Laura, jonka oma hevonen on pitkällä toipilaslomalla ja ajattelin, josko Lauralla olisi tuntikin viikossa Vipsulle aikaa.
Laura ei suoraan kieltänyt alustavia kyselyitäni, muttei aivan kirkuen riemastunutkaan. Kun kaikille osapuolille tuttu valmentaja oli tulossa pitämään tunteja tallillemme, keksin ehdottaa, että Laura kokeilisi Vipsua tuolloin. Aikataulut sopivat ja omasta mielestäni tunti oli menestys. Laurakin vaikutti jo innokkaammalta.
Minulle olisi niin loputtoman tärkeää, ettei Vipsun ihmispiiri koko ajan vaihtuisi. Siksikin Laura olisi meille paras vaihtoehto. Hän kuitenkin käsittelee Vipsua käytännössä päivittäin. Ja on saanut jo käsityksen hevoseni varsin vitsikkäästä luonteesta tämän kerran karatessa. Vipsu ei lähde mihinkään, muttei se anna kiinnikkään. Vipsusta se on hauskaa ja on sillä leikillä nimikin, hippa.
 |
| Valmentajana Nora Jeulonen |
Nyt mennään Lauran ehdoilla ja Lauran aikataululla. Se sopii minulle. En halua painostaa, sillä tekemisen on oltava mukavaa paitsi Lauralle myös sitä kautta Vipsulle. Uskon, että jos aikaa löytyy niin tämä yhteistyö palkitsee puolin toisin.
-J
Ei kommentteja