Usko, toivo, rakkaus sekä se ensimmäinen seitsemästä - ylpeys

Olen päässyt jotakuinkin sinuiksi Vipsun etupainojen kanssa. Jotakuinkin. Se on ihan Vipsusta kiinni. Hevonen on onnellinen. Se todella on sitä. Kärryt perään ja olemus kaikkine ilmeineen kirkastuu. Kuolaimelle ei tarvitse painaa. Juoksemisen ilo tuntuu kauas kärryille asti. Kovaa Vipsu haluaa mennä yhä, mutta kaahaamiseen ei ole viime aikoina ollut tarvetta. Hevonen on niin rento, että sen voi huoletta antaa mennä haluamaansa vauhtia. Vain toisinaan, siinä takasuoran jälkeen saattaa joskus joutua muistuttamaan, että hei - vähemmän on enemmän.

Kun siirrytään radalta kentälle, hevonen on yhä tyytyväinen. Ei ehkä onnellinen, mutta mikä tärkeintä kaukana kiukkuisesta ja kipuisesta itsestään. Kun hevonen on tasapainossa, myös rampa ratsastaja yltää uusiin saavutuksiin. Kevyeen raviin. Vipsun kyydissä ei ole enää mahdoton pysyä. Enkä tarkoita vauhtia vaan liikkeen epätasaisuutta.

Säällä kuin säällä, toppatakki päällä.

Hitusen lisäitsetuntoa toi myös olosuhteet, jotka pakottivat oman tallin turvasta vieraisiin ympyröihin. Ratsastusterapiaa meille pitänyt Katri Kela harjoittaa ammattiaan pääsääntöisesti (ymmärtääkseni) Ponitaivaassa Nastolassa. Kun Vipsu mystisesti tölväisi terapiaa edellisenä iltana itsensä ties mihin, saaden etusormen pituisen ja paksuisen vekin mihinkäs muuallekkaan kuin siihen satulan alle, oli Jennyn kohdattava taas itsensä ja pelkonsa. Ponitaivaassa aikuisilla on rajoitetut mahdollisuudet harrastaa, mutta onnekseen tai kauhistuksekseen Jenny on ponikokoa.

Alkutunti mentiin talutuksessa. Haettiin istuntaa, avattiin lonkkaa ja pujoteltiin kilien tiukassa valvonnassa.

Ponitaivaan tuomarit.

Terapeutin ilmeestä saattaisi päätellä, että harjoitus ei sujunut suunnitellusti.

Tietyt harjoitukset tehdään yhä talutuksessa.

Alkuun olin hyvin skeptinen ratsuni suhteen. Poni joka pelkää kaikkea. Nopeasti sain huomata, että sinkoilemisen sijaan pelokas poni lähinnä oli liikkumatta. Parempi niin. Normaalien lonkan avausliikkeiden lisäksi harjoituksissa olivat nyt mukana avotaivutukset, jotka osoittautuivat istunnalla ja olkapäillä hieman haasteellisiksi. Hyviä pätkiä saatiin kuitenkin aikaiseksi. Toivoa siis on.

Koska sekä poni että minä saimme itsemme tai toisemme lopputuntia kohti rennommiksi, terapeuttimme ehdotti loppuun pientä ravipätkää. Vipsulla hän ei sitä kuulemma olisi vielä ehdottanut hevosen ravin luonteen vuoksi, mutta nyt oli alla niin tasainen ja raviltaan helppo poni, että kannatti käyttää mahdollisuus hyväksi. Ravikokeilu päättyi kyyneliin. Jälleen kerran, mutta ensimmäistä kertaa kyyneleet olivat onnen kyyneleitä. Yksi "pitkä" suora kevyttä ravia, parasta ikinä!

Tuo pieni itsetuntobuustaus tuli täydelliseen paikkaan. Epätoivo oli hiipinyt mieleen ja myrkyttänyt toivon. Jenny oli päättänyt luovuttaa. Yhtäkkiä mielessä oli kuitenkin vain se oma lutunen terapiaponi siellä kotona - Vipsu. Ja niin me kokeilimme ravia myös Vipsun kanssa. Kaatosateessa. Kevyttä ravia kertyi kaksi ympyrällistä molempiin kierroksiin. Sitten kipu oli liikaa. Vipsu ei kuitenkaan lähtenyt juoksemaan alta pois vaan käsitti pysähtyä. Siinä avoja vääntäessämme mietin, millä koulutusasteella polleni ratsuna oikeastaan onkaan. Parempaan kierrokseen "täydelliset" avot, pelkällä istunnalla, paljon helpommin kuin paniikkiponilla. Toiseenkin suuntaan oikein hyvin. Kentänlaitatuomaristo totesi, että onpa etevä ravuri. Olen ylpeä Vipsusta, mutta nyt uskallan myöntää - myös itsestäni.

-J