56 päivää

Laidunelämä lähti käyntiin kivasti. Allergiaoireet eivät ole uusineet. Laitumen nuorikko pitää huolen, että vanhuskin pysyy liikkeessä. Helle pitää huolen siitä, että kaikki ovat väsyneitä. Tästä on ollut iloa rauhallisen harjoittelun aloittamisessa.

Kun Vipsu pääsee talliin, se nukahtaa. Valjastaminen on helppoa. Kun raahustamme kentälle, hevonen odottaa rauhassa, että Mamy on kyydissä. Sitten tapahtuu jotain meille erikoista, joka kerta. Hevonen on niin väsynyt tai rauhallinen, ehkä jopa sekä että, ettei se kannustamatta tee mitään. Vielä puoli vuotta sitten olisin huolestunut suuresti. Sittemmin Vipsu tuli kantavaksi ja rauhoittui hieman. Sitten tuli helle ja hevonen väsähti entisestään.

Joku saattaa tässä kohtaa löytää taas moitteen aihetta, sillä onhan sulaa hulluutta treenata tällaisilla helteillä. Aivan kuten on sulaa hulluutta treenata kaatosateessa tai pakkasella. Sanoisin, että on sulaa hulluutta repiä itsensä rikki itse tai toisten kehittämän pakon edessä, mutta liikkeessä on hyvä pysyä. Jos laiskottaa, laiskottaa. Joku keksii moitteen aiheen kuitenkin. Jos rehellisiä ollaan, yleensä vain, koska se toisen onnistuminen ja tekeminen ärsyttää, syystä tai toisesta. Hyvä olisi unohtaa pakko ja "pitää tehdä".

Koska paarmoja on miljoona ja hellettä toinen samanmoinen, ei se liikkeellä pysyminen mitään herkkua ole. Puolen tunnin kävelylenkki metsässä pienillä hölkkäpätkillä lienee sallitaan. Periaatteena on pidetty, että hevonen saa päättää tahdin ja, kun se rupeaa kotiin kyselemään niin mennään. Myös kentällä. Kentällä ollaan käyty pyörimässä kiemurauria ja jumppaamassa. Että pysyy paikat vetreänä. Ei ehkä meidän "treenillä" realiteetti, mutta jostain on aloitettava.

Väsyneen hevosen kanssa ollaan pääasiassa siis vain käyskennelty ja se ainoa asia, jota voi sanoa treenatun, on pysähtyminen. Nyt se on ollut helppoa. Myös kärryillä. Olennaista ei ole siis se, mitkä ovat olosuhteet vaan se, että sopeutat tekemisen olosuhteisiin.

Alkuviikosta Vipsu sai "pakollista" lomaa, kun Mamy suuntasi kummityttönsä kanssa Pariisiin Disneylandin ihmeelliseen satumaailmaan. Se oli sellainen pikaloma, kokemus, josta oli tulla koettelemus. Liian paljon, liian aikaisin. Näitä jalkoja ei ole tehty kävelemiseen, ei vielä. Vaikka se kulkeminen jo sujuu, raja tulee nopeasti vastaan. Kummitytöllä tuntui olevan hauskaa ja reissu jäi hänen osaltaan sinne kokemusosastolle. On hyvä olla kotona, vaikka matkustamiseen tottunut sydän huutaakin maailmalle.

Eilen ilon aihetta antoi kontrolliultra. Pieni alkio ei ottanut itseensä allergiakohtauksen jälkeisestä lääkityksestä vaan on nyt, 56 päivän ikäisenä, voimissaan ja alkaa muistuttaa etäisesti hevosta.

- J