Tahti tuskin ketään huimaa, mutta esimerkiksi pysähtymisen suhteen aikaansaadut tulokset rohkaisevat. Selkään tai kärryille on helppo nousta. Nyt pysähtyminen ja paikallaan oleminen voivat pikku hiljaa jäädä osaksi yleistä harjoittelua, ei niinkään itse harjoitukseksi.
Viikonloppuna Vipsu alkoi oirehtia pakkautunutta energiaa. Ensin petti ohjaus. Kentän pitkällä suoralla tamma päätti ottaa suunnan takaoikean kautta portille. Vedin kaksin käsin vasemmasta ohjasta, mutta niin mentiin kohti porttia melkoisella mutkalla.
Yhden käden pysäytys, kätevä apuväline, paitsi välillä. Vipsulle, kun ei tuota ongelmaa heittää pötkölleen kesken kaiken. Vipsu on niin tottunut säännölliseen kevyen treenin kestoon, että sen sisäinen motivaatiokello antoi äänimerkin. Tässä kellossa torkuttaminen ei aivan toimi.
Olisi turha ruveta väkisin vääntämään treeniä tässä vaiheessa, joten tilanteen takaisin yhteisymmärryksen asteelle saatuani, muutin harjoitusta. Kävelimme muutamia kierroksia hakien rentoutta. Myötäys Vipsulta johti niin sanottuun palkintoon, hallittuun poistumiseen kentältä. Tavanomaisesta poiketen jäin vielä selkään. Episodista huolimatta hevonen tuntui rennolta.
Seuraava ratsastus ei ollut sen parempi. Tätä lajia oli Vipsun mielestä harrastettu jo aivan liikaa. Kenttä on keskellä metsää, mutta epäilemättä jokaisen kuusen takana vaani puuma ja kivien takana kyttäsivät mielettömät maahiset. Ei oikein jaksanut inspiroitua itsekkään. Tällaisina hetkinä mieleen tulevat kaikki parhaat, lue huonoimmat, ajatukset. Tässä kohtaa kokeilimme, josko käyntimaasto olisi ollut meille molemmille mieleen. Ei ollut. Ensin Vipsulle ja sen seurauksena myöskään minulle.
Portilla vedettiin ensimmäinen piruetti. Vipsun mielestä maaginen vartin raja oli ylitetty. Asiaa ei auttanut laidunkaverin perään huutelu. Sitä mukaa, kun koti jäi taakse, askel piteni ja nopeutui. Askellajista keskusteltiin seuraavaan risteykseen melko painokkaasti. Risteyksessä Vipsu hyppäsi pystyyn, pitkästä aikaa, ja alkoi loikkia tienlaidasta toiseen. Emme enää keskustelleet askellajista. Nyt keskustelimme kulkusuunnasta. Ei, oliko suunta eteen- vai taaksepäin, vaan oliko se ylös vai alas tai yhdistelmä edellä mainittuja. Viimeisen päälle vammaisratsastusta.
Pysyin satulassa yllättävän helposti ja horjumatta. Sitten tuli "mitä jos". Vaikka ymmärsin hallitun selästä laskeutumisen olevan se viisain vaihtoehto, jokin idioottiääni takaraivossa takoi, ettei alas sopinut tulla. Lopulta päätin, että on täysin perusteltua molempien jatkaa matkaa jalan. Vaikka olisin missä fyysisessä kunnossa tahansa. Lopulta olin jo aivan vakuuttunut, että vain idiootti näkisi asian toisin. Kun hevonen vihdoin suvaitsi seistä kaikki neljä jalkaa tiukasti tietä vasten, laskeuduin satulasta. Lenkki jatkui osaltani jalkaisin.
Miellyttäväksi meno muuttui vasta, kun nassut osoittivat kotia kohti. Suunta otettiin kotiin heti, kun Vipsu malttoi kävellä vierellä rentona ja pomppimatta. Hyviä kokemuksia, meille kaikille. Pakko ei ole mitään.
Energiatason yllättävän nopea palautuminen entiselleen herätti kysymyksiä. Luulisi helteen nuuduttavan. Ruokintakin on väkirehujen osalta nollassa. Hieman myöhemmin selvisi, että tammat olivat käyneet öisellä vierailulla ruunien puolella. Luulisi loikkiessa hillumishalujen häviävän, mutta ei..Toivon, ettei tämä liity vatsa-asukkiin millään tavalla. Taidamme lisätä kärryttelykertoja selässä heilumisen sekaan...
- J
Hui! Oot kyllä sisukas ja rohkea. <3 Mie oon niin hysteerinen noitten vaivojeni kanssa, että tuommosessa rumbassa ois varmaan päässy jo säikähdysitku. ;)
VastaaPoistaKiitos =) Minä itkin sisäänpäin ja pakoreaktioni johti jalkautumiseen. Moni sanoo sitä pelkuruudeksi. Kauhu on yhä kaverina ja joka kerta joutuu voittamaan itsensä. Vaikka menisi hyvin.
VastaaPoistaRatsastusterapeuttini totesi edellisen kyydityksen jälkeen, että noissa tilanteissa järki jää ja vaistot astuu peliin, sillä tällainen kömpelökin selviää =)