160 päivää

Vipsu on ollut kantavana 160 päivää, 5 kuukautta ja viikon päälle. Sen on tamma näköinenkin. Tai oikeastaan tamma on sen näköinen, että kohta se räjähtää. Sekä henkisesti että fyysisesti. Näin ollen päätin, että jatkossa treenaamme ainakin kerran viikossa paikallisella raviradalla. Pakko se on. Jos tamman hermo ei kestä, keksitään jotain muuta.

Vipsu nyt

Vipsu huhtikuussa -14

Maneesissa on käyty meidän mittarilla ahkerasti, mutta vähemmän kuin olin kuvitellut. Ongelmia on oikeastaan yksi, aika. Positiivista kuitenkin, kun maneesissa on käyty, ollaan päästy ravaamaan joka kerta enemmän. Vipsu horjahtelee, mutta se ei ole maailmanloppu. Olen pysynyt kyydissä hyvin. Polvi on kestänyt kohtalaisesti.

Jännittävintä maneesireissuissa on edelleen matka maneesiin ja takaisin. Mennessä Vipsu on rauhallinen, mutta minä en. Pelkään pimeää. Kun pimeästä metsästä kuuluu kiljuntaa, joka mielikuvissa muistuttaa teurastusta, hätäännyn. Kiljumista on syytä muistaa jännittää myös seuraavalla kerralla. Siis minun, ei hevosen. Kun uutisissa aamulla kerrottiin naapurin lampaan ja kahden kilin päätyneen parempiin suihin, alkoi pelottaa vähän lisää, varmuuden vuoksi varastoon.

Maneesin turvassa olen suht rauhallinen. Hevonen ei niinkään. Alkuun meni hyvin, mutta parilla viime kerralla Vipsu on nostattanut kierroksia ja ollut niin sanotusti slaagin partaalla. Ensimmäisellä kerralla asia ei ollut ongelma, koska olimme maneesissa yksin. Toisella kerralla seassa oli pari muutakin, mikä nostatti molempien pulssit. 

Tosi nättiä

Pelkään edelleen muita hevosia. Silloin, kun ratsastan. Vaikka toinen hevonen ohittaisi meidät hyvältä etäisyydeltä, hengitykseni ottaa hetkittäisiä taukoja. Kun maneesissa sitten on ruuhkaa, määrällisesti tai henkisellä tasolla, toimiminen on vaikeaa. Kerta toisensa jälkeen onneksi helpottaa. 

Viikonloppuna korkkasimme vihdoin naapurin radan. Rata alkaa jyrkällä ja pitkällä nousulla heti tallin pihasta. Vipsu otti haasteen vastaan korvat hörössä ja selvästi innoissaan. Puolessa välissä alun jyrkkää vauhti kuitenkin hiipui ja tuntui, että tamma hyytyy. Alun jyrkkä loivenee loppua kohti ja vauhti luonnollisestikin kiihtyi uudelleen. Päätimme jo hyvissä ajoin etukäteen, että tänään vain kävellään. Vipsu kyseenalaisti tätä jatkuvasti. Ylämäkiin sen annettiin hölkätä.

Sunnuntaina kaikki oli jäässä. Tarhojen pohjat ja tie. Rata ei ollut. Radan pohjaan on ajettu purua ja sekoite toimi juuri niin erinomaisesti, kun olin ajatellut ja omaa kenttää silmällä pitäen haaveillut. Vaikka kaikki olikin jäässä, ei jäätymys ollut riittävä oman kentän valmistumisen kannalta. Haluan asiat pois päiväjärjestyksestä mieluummin heti kuin hetken päästä, siksi tilanne on sietämätön. Ensimmäisen kerran ikinä odotan ja toivon pakkasta. Tai että olisi edes kuivaa. Jatkuva sade on tehnyt pellon pinnasta liejua. Liejulle ei yksikään kaivuri pysty ajamaan eikä yksikään kuorma-auto kuski suostu ajamaan. Ehkä parempi niin. 

Epätoivon vimmassa vaihdan suunnitelmaa, käytännössä päivittäin. Tuuliviiri, minäkö? En kai. Mutta meille tuleekin sekoitekenttä. 

- J