Mörkötunneli

Vipsusta alkaa kuoriutua varsin tosissaan otettava tuntiponin tapainen. Vaikka tuntiin mahtui tänäänkin hikeä ja epätoivon puuskahduksia, oli se silti miellyttävä kokemus.

Ratsastin tänään ensimmäistä kertaa hackamorella niin, että turparemmin turvan alla oleva osa oli ketjuversio. Suhtaudun kaikkeen kuolaimeen koventamiseen aina vastahakoisesti, mutta tänään saatoin nähdä valon pilkahduksen mörkötunnelin toisessa päässä. Vipsu ei painanut ohjalle, joten en jäänyt roikkumaan ja repimään. Pystyin käyttämään kättä pehmeästi. Pienikin terävä liike ja palaute oli välitön.

Jäin miettimään, onko kuitenkin parempi käyttää ketjua, jos se pehmeän käden kanssa ei ole jatkuva riiva, kuten nahkaremmi, joka saa kiskomaan ohjista lähes lakkaamatta. Vipsu on herkkä, mutta nyt se oli sitä myös ohjalle. 

Aluksi ketju oli kenties liian tiukalla, sillä ravista ei tuntunut tulevan mitään. Pompimme lähinnä paikallamme. Kaarteissa Vipsu tuntui jopa ontuvan. Kun opettaja löysäsi ketjua ja minä pehmensin kättäni, Vipsu alkoi kulkea hetkittäin jopa kauniisti. Se taipui ja kantoi itsensä. 

Kaasuhan siltä ei kadonnut mihinkään. Saimme kuin saimmekin pari kaunista siirtymistäkin aikaiseksi. Hiki siinä kaviouralla kiitäessä meinasi silti tulla. Molemmille. Aikaisemmasta poiketen Vipsu on alkanut hiota myös ratsastaessa. Ennen ei ollut toivoakaan. Olen tyytyväinen.

Edellisistä tunneista poiketen tähän reissuun ei mahtunut mystisiä skitsoiluja tai opettajan runnomista, tönimistä tai muuta kiusaamista. Vaikka nurkkia ja punaisia kartioita tuijoteltiin, pysyttiin kuitenkin järki päässä alusta loppuun saakka. Ei haittaa, että mennään miljoonaa, kun suunta on sama molemmilla. 

Ajamassakin on käyty. Mitään erityistä kiirettä ei ole pidetty ja ajokertoja on alettu keventää. Aikaisemmat yli 10 kilometrin lenkit ovat käytännössä vähintään puolittuneet. Kovaa ei ole menty enää oikein koskaan. Kevyt hiki on hyvä.

- J