Taistelu elämästä

Oliko se lasten kielloista huolimatta syöttämät herkut, luomuastutuksesta iskenyt stressireaktio, matolääke, uusi erä heinää, sekoitus kaikkia tai ei mitään edellisistä, se jää arvailtavaksi.

Vastoinkäymisten kohdatessa sitä aina ajattelee, että maailma loppuu siihen paikkaan ja kylläpäs tämä oli rankin kokemus ikinä. Mutta ei, me ei edes tiedetty, mitä on rankka, ennen perjantaita.

Päivän piti täyttyä auringosta, astutuksesta ja tallitalkoista, mutta se täyttyikin taistelusta Ilpon elämästä. Varhain aamulla havahduin Vipsun täysiin nisiin. Ilpo jaksoi vielä kävellä, mutta aavistin jonkin olevan vinossa.

Parissa tunnissa Ilpon tila huononi merkittävästi. Tehokkaasta ja nopeasta ensiavusta huolimatta, se ei enää meinannut pysyä tolpillaan. Puolilta päivin olimme jo varmoja, että taistelu on hävitty. Seurasin vieressä, kun lääkäri kädet täristen teki kaikkensa, Ilpoa piti tässä kohtaa pystyssä puolen kymmentä ihmistä. Minä itkin ja lypsin äitiä. Elämä, se hiipui pienen hevosen silmistä.

Vipsu ei ole koskaan ollut niin rauhallinen kuin se nyt oli. Se pysyi suosiolla etäällä ja tuijotti tilannetta epäuskoisena. Toisaalta tuntui, että se oli jo jättänyt hyvästinsä, toisaalta tuntui, että se tiesi meidän yrittävän parhaamme.

Saamme olla kiitollisia siitä ihmeestä, että varsa virkosi saatuaan suonen sisäisen nesteytyksen. Se oli edelleen kivulias, mutta pystyi seisomaan ja kävelemään itse. Pian se alkoi hakeutua emän nisälle ja juoda. Kahden aikaan tulppa irtosi ja lapsi kakkasi strutsin munaa muistuttavan kivikovan tuotoksen.

Tämän jälkeen sen olo lähti kohenemaan silmissä, joskaan vielä lauantainakaan se ei ollut oma itsensä ja pissaamisen kanssa saatiin tehdä töitä. Viikonloppu täyttyi kävelylenkeistä ja melassivesiämpäreistä.

- J

Ps. Hienotunteisuussyistä en lähde tämän tarkemmin kuvaamaan tilannetta enkä sen kulkua blogissani.