Olin omistanut Vipsun vasta muutaman päivän. Ensimmäinen ratsastusyritys uudessa kodissa oli tapahtunut edellisenä päivänä. Yritys, joka päättyi sinkoiluun ja sekoamiseen, aikalisän ottamiseen ja selkään uudelleen kiipeämiseen.
Neljä vuotta sitten tänään mieli oli molemmilla parempi, mutta onni huonompi. Matka päättyi pellolle parin kilometrin päähän tallilta. Vipsua tilanteesta ei voi syyttää. Päinvastoin. Se jäi vierelle ja pysyi rauhallisena. Toista ratsukkoakaan en syytä. Onnettomuuksia tapahtuu.
Loukkasin kolarissa vasemman jalkani. Tapahtunut palaa toisinaan yhä mieleeni. Kuin hidastettu videoklippi. Näen, kuinka lumpio luiskahtaa jalan syrjälle, kuinka luu antaa periksi. Muistan, kuinka herään tihku sateeseen kuullessani toisen ratsastajan huudon. Muistan, kuinka lämmin minun kuitenkin oli. Muistan Vipsun katsovan minua. Herään ambulanssin ääniin. Muistan anelleeni, ettei jalkaa näytetä minulle. Muistan ambulanssihenkilökunnan sanat. Tunnen, kuinka morfiini potkaisee.
Lumpio säilyi ehjänä, koska se väisti. Muutoin ei ollut niin hyvä tuuri. Sääriluun avomurtuma ja irtirepeytyneet ristisiteet pakattiin siniseen pakettiin seuraavana päivänä, tarkkailussa vietetyn yön jälkeen. Osastolle sain mukaani oman yöpaidan ja aamutossut. Sairaalavaatteista kieltäydyin. Tunsin oloni niin paremmaksi. Ajatuskin housujen pukemisesta ruhjotun jalan ympärille ja kaikki se edes takainen veivaaminen ahdisti jo ajatuksena.
Kipsin kanssa tulin kohtalaisesti toimeen. Polvi meni kipsin sisällä sijoiltaan muutaman kerran, aiheuttaen pakokauhuisen ahtaanpaikan kammon, mutta muutoin kivut olivat siedettävällä tasolla. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen vinkki siitä, ettei parantuminen edennyt odotetulla tavalla.
Vasta vuosi onnettomuuden jälkeen aneluni kuultiin. Aneluni siitä, miten elämä jalan kanssa oli hankalaa ja kivuliasta. Jos olisin tiennyt, millaiseen helvettiin sittemmin jouduin, olisin ollut hiljaa. Korjausleikkaus johti tilanteeseen, jossa kivut muuttuivat sietämättömäksi hermosäryksi ja polvi pyörähti sijoiltaan pienemmästäkin tekosyystä. Nukkumisesta ei tullut mitään, koska torkahdusta seurasi polven sijoiltaan meno.
Sittemmin taistelu kipujen ja toimintakyvyn kanssa on helpottanut jossain määrin, muttei valitettavasti kuitenkaan kokonaan. Käveleminen oli eilen taas mahdotonta. Siinä, missä toimintakyky on rajoittunut fyysisten tekijöiden vuoksi, myös henkiset haavat ammottavat tulehtuneina.
Periksi en kuitenkaan anna. En piruuttanikaan.
- J
Tähän ei voi kuin lainata Pelle Miljoonan sanoja: "Älä anna maailman masentaa, vaikka se moukaroikin lujaa". Tiedän kyllä kokemuksesta, että joskus tuo on vaikeata muistaa. Sisukas nainen olet, ei voi muuta sanoa.
VastaaPoistaHaluatko kertoa, tai ylipäätään tiedätkö, mitä tarkalleen ottaen tapahtui?
Voimia ja jaksamista!
Kiitos!
PoistaMuistikuvat ovat katkonaisia..Ajauduimme liian lähelle toista ratsukkoa. Edellä mennyt hevonen yritti potkaista Vipsua, mutta osui vasempaan jalkaani. Potku oli sen verran voimakas, että Vipsu horjahti nurin. Kun Vipsu sai jalat takaisin alleen, olin vielä satulassa. Tähän asti muistan vielä hyvin, mutta jotenkin siirryin rinnakkaiseen ulottuvuuteen, oli lämmintä ja kaikki tapahtui jotenkin hidastetusti. Ajattelin, että nyt kävi pahasti, miten pääsen alas. Ajattelin liu'uttaa itseni Vipsun oikeaa kylkeä alas, sitten lähti taju.
Vuotta myöhemmin menin polven tähystysleikkaukseen, jossa oli tarkoitus poistaa liika-arpeumaa, jota epäiltiin oireiden aiheuttajaksi. Valitettavasti nahan alta paljastui odottamatonta sekasortoa ja lääkäri ihmetteli, että olin ylipäätään pystynyt kävelemään. Leikkaus muuttui papereissani lukevan termin mukaan "massiiviseksi operaatioksi". Polvi jouduttiin avaamaan ja korjaamaan jännesiirtein sekä titaaniruuvein. Loppu on semihelvetillistä kivun historiaa. Ihan perusoperaatio, mutta jokin meni tällä kertaa pieleen..
Rohkeutta ja periksiantamattomuutta sinulla on paljon. Jatkuva kipu on tila, mikä vaikuttaa mielialaan ja ilmeisesti taitaa kivut pahentua vuosien myötä. Omalla kohdallani liikeradat tulevat olkapäissä vastaan, mutta omasta onnettomuudestani on kulunut yli 30 vuotta ja ennusteena oli, että tulisin kärsimään selkäkivuista, mitkä voivat rajoittaa, mutta näin ei ole käynyt - ainakaan vielä. Toivottavasti löytyisi jokin hoitomuoto, mikä auttaisi paheneviin kipuihin.
VastaaPoistaIkävä kuitenkin kuulla olkapäästäsi!
PoistaKivut valitettavasti pahenevat ja muuttavat muotoa. Kun ensin hajoaa polvi, seuraavaksi hajoaa lonkka ja lopulta selkä. Lonkka on mennyt jo. Lääkkeetkään eivät valitettavasti tee autuaaksi, sikäli ne auttavat, ne tekevät olosta muutoin herkästi sietämättömän, joten tasapainoiluahan tämä on.
Moni on ihmetellyt ratkaisuani hommata tässä kohtaa oma talli, mutta minulle se oli nyt tai ei koskaan.
Olet kyllä sitkeä sissi!
VastaaPoistaTuli oikein huono olo lukiessa, niin karmealta kuulostaa. Hermokipu on kyllä kaikkein pahinta, toivottavasti siihen löytyisi apu.
Toivo on siitä hassu laji, että vaikka se välillä hiipuu niin yksikin aurinkoinen päivä antaa sitä aimo annoksen lisää :)
PoistaHuh, kamalan kuuloinen onnettomuus! :( Tsemppiä hurjasti, toivottavasti löytyy oikeita apuja kipuihin ja helpottaa. Oma talli on kyllä varmasti henkisesti ihana asia. Ainakin omat hepat ovat lähellä. :)
VastaaPoistaKiitos tsempeistä! Ihan niin pitkällä haave ei vielä ole, että oma talli ja hevoset olisivat lähellä, mutta sitä kohti määrätietoisesti mennään :) Oma talli on kuitenkin oma talli.
Poista