Verihyytymiä klinikan lattialla

Tokkurainen hevonen seisoo hevossairaalan käytävällä. Uupunut ilme kasvoillaan hevonen hoipertelee sinua vastaan. Hevonen työntää päänsä syliisi, halaat sitä hellästi. Rukoilette syytä elää, voimaa voida hyvin, edes hetkisen.

Väsyneet silmäni näkevät syvälle Vipsun sielun surun syövereihin. Olemme Vipsun kanssa molemmat surumme alle alistuneita. Kipu on luikerrellut syvälle sisimpään eikä kumpikaan meistä tiedä kuin kaipuun ja ikävän. Kauhtunut olemus, vuoroin vihainen ja vuoroin väsynyt. Enimmäkseen onneton. Kuvaavasti kertoo meistä molemmista.

Vipsun ulkoinen olemus on kuin koin syömä. Aluksi Vipsu oli arvaamaton ja aggressiivinen. Pikku hiljaa sen eroahdistus paheni ja se alkoi saada omituisia kiljumiskohtauksia. Lopulta kaiken kiukuttelun ja oikuttelun jälkeen edessäni seisoi loppuun väsynyt, jotenkin lannistunut hevonen.

Vipsu on taas valmis astutettavaksi. Sellaista kuulemma harvoin näkee, että tamma on vuoden pimeimpänä aikana, kovilla pakkasilla, tulosjohteisessa kiimassa. Kun kaikki veriarvot ja hormoonitasapaino ovat erinomaiset, tulee lääkärille mieleen, että Vipsu haluaa palavasti lapsen. Sen on niin iso ikävä, ettei se voi olla ilman.

Jo kauan ennen tätä klinikkareissua oli selvää, että Vipsulle on kehittynyt vatsahaava. Se on hyvin yleinen vieroitusten yhteydessä, silloinkin kun kaikki menee "hyvin". Vipsu tähystetään vihdoin keskiviikkona, mutta lääkitys on jo aloitettu. Toivon, että hoito tehoaa ja osaltaan helpottaa tamman tuskaista oloa.

Vatsahaavan lisäksi mahassa on hiekkaa. Sen toteamiseen ei tarvita röntgeniä. Mahavyön vähäkin vastustelu kertoo minulle kaiken, mitä tarvitsee tietää. Edellisestä on jo sen verran aikaa, että kertymää on varmasti tullut ja stressaava syksy yksintarhattuna on tehnyt tehtävänsä. Kuva klinikalla vahvisti asian.

Syyllinen nenäverenvuotoon..

Lääkäri ei pitänyt hiekkaa kuitenkaan selittävänä, eikä suuremmin huolestuttavana, vaikka sitä reilusti olikin. Toivon, että hiekankin poistuttua, edessäni on elävä, ehjä suolinen hevonen. Sitä myöten toivon, että olo fyysisesti kohenee. Että on yhä helpompi kestää ikävä ja muut murheet.

Vaikka vatsahaava ja hiekka, olen enemmän kuin ilahtunut, ettei Vipsulta löytynyt munasarjakasvainta. Se oli ykkösepäilyksenä, sillä se olisi selittänyt kokonaisuuden. Samalla iskee epätoivo, kun selkeää kaiken poissulkevaa hoidettavaa syytä ei löydy.

Siinä, missä mitään selittävää ei löytynyt, paljastui Vipsun menneisyydestä senkin edestä. Hevossairaaloiden ketjuunnuttua, järjestelmään oli ilmestynyt tietoja kaukaa hevosen historiasta. Mehukkaimmat poiminnat tehtiin vuodelta 2004: Vakava ähky, syy ylensyönti ja vuodelta 2006: Hengitysteiden tähystys. Vipsu on vinkunut kovissa vauhdeissa ja stressaavissa ajotilanteissa. Toisinaan se korisee. Olen miettinyt monesti, josko tähystettäisiin. Nyt ei tarvi. Tieto löytyi koneelta. Ilokseni voin kertoa, ettei Vipsulla ole kurkussaan mitään perinnöllistä vikaa.

Koska hiekka eikä selittäviä löydöksiä, Vipsu jäi klinikka-asukkaaksi. Täysihoitoa varattiin alkuun viikko, katsotaan koska saan murusen kotiin. Kävin jo tänään katsomassa, kuinka masentunut mamma jaksaa. Se oli silminnähden ilahtunut. Kuitenkin ilahtuminen muuttui nopeasti väsymykseksi ja Vipsu halusi työntää päänsä syliini.

Vipsu lepuutti päätä sylissäni, minä silittelin sen harjan suortuvia. Kerroin Vipsulle, kuinka sen tarhakaveri kaipasi sitä. Kuinka se edellisiltana tuijotti Vipsun tyhjää karsinaa ja hörisi vaimeasti. Kuinka se hirnui iloisesti aina oven auetessa. Kuinka tuo ahne jätti ei meinannut malttaa syödä. Kerroin, kuinka hiljainen talli oli yöheinien aikaan. Kuinka kaikki hevoset tuntuivat kaipaavan ja ihmettelevän Vipsun poissaoloa. Kerroin, kuinka klinikkareissulla mukana ollut Ruskea ei halunnut lastautua kotiin lähdettäessä. Se silmäili epätoivoisesti Vipsun perään. Kuinka tuntui tyhjältä ajaa vajaan trailerin kanssa kotiin.

Meillä oli matkassa alunperin mukana Ruskea. Nämä kaksi ovat vuosia sitten hieman huonolla menestyksellä olleet tarhakavereita. Sittemmin Ruskean muutettua meille, mitään suurta rakkautta ei ole ollut havaittavissa, päinvastoin. Jännitti laittaa nämä kaksi traileriin vieretysten. Vipsu protestoi ensin. Napakka potku väliseinään. Ruskea osoitti vastalauseensa puremalla Vipsua naamasta.

Olimme yrittäneet viritellä matkustajat siten, ettei kontaktia pääsisi tapahtumaan, mutta matkustusmukavuuden vuoksi purimme lopulta suurimman osan virityksistä. Taistelu jatkui Lahdesta melkein Mäntsälään asti. Kun kolina hiljeni, aloimme pelätä trailerin täyttyneen ruumiista. Iloksemme trailerista ulostauduttiin verrattaen vetreässä kunnossa, paria pikku vekkiä ei lasketa.

Suurempaa iloa tuotti hevosten yhtäkkinen ystävystyminen. Ne seisoivat klinikan käytävällä sulassa sovussa. Ruskea lähti käymään maneesissa ja Vipsu ohjattiin hoitohuoneeseen. Siellä se kuunteli tarkasti käytävältä kuuluvia ääniä. Ensin tuli yksi hevonen, kohta toinen. Sitten se kuuli tuttujen kavioiden äänen. Vipsu kajautti ilmoille riemastuneen hirnun. Ruskea vastasi. Ja niin nämä kaksi huusivat hetken niin, että korvat soivat. Sama toistui vielä monta kertaa toisen kadotessa näkökentästä johonkin. Erinomainen tapa tehdä "vihamiehistä" ylimpiä ystäviä, kuten eräs tallilainen ehdotti.

Siinä missä yhtäkkinen ystävystyminen tuotti hivenen iloa, on iloa mahtunut myös klinikkareissua edeltävään arkeen. Pääsin vihdoin kärryttelemään vähän enemmän. Sekin ilo meinasi saada äkkilopun naapurin radalla, kun pettänyt jousi ja koppurainen maa saivat aikaan katapulttiefektin.

Huomasin olevani ilmassa. Ensimmäisestä ilmalennosta putosin takaisin penkkiin, seuraava lähes suisti minut kärryiltä. Sain tarrattua istuimen tankoihin, jääden roikkumaan kyytiin. Tässä kohtaa hatunnosto hevoselle hienosta käytöksestä. Se ei pysähtynyt, muttei myöskään ryysinyt. Sain kammettua itseni takaisin istuvaan asentoon ja kädet täristen jatkoimme käynnissä kohti kotia. Episodista huolimatta hommasta jäi hyvä mieli. Meille molemmille.

Loppiaisena rohkaistuin viimein ja osallistuin irtokenkäkurssille. Tämä menee samaan kategoriaan pikku-E:n ajamisen kanssa, en ymmärrä mikä siinä kesti. Kurssi oli aivan loistava eikä irtokengän lyöminen ollenkaan niin ylitsepääsemätöntä kuin olin ajatellut.

Samaan hengenvetoon on todettava, että siinä missä kengittäminen näyttää "helpolta", se ei todellakaan ole sitä. Oikeastaan tämän olen tiedostanut aina, mutta työasentojen raakuus yllätti silti. Ok, olen tietysti vielä rajoittunut olemaan kunnolla missään asennossa, mutta takajalan kanssa pärjään jotenkin. Homma on tehtävä naula kerrallaan. Ei sille mitään voi.

Yritin olla kurssilla reipas ja kokeilin kaikkea. Monessa kohtaa oli myönnettävä, että oma fysiikka tulee auttamatta vastaan. Nyt tiedän kuitenkin, kuinka irtokenkä lyödään ja voin tarvittaessa käyttää jonkun muun fysiikkaa saadakseni kengän takaisin jalkaan.

Hienoin ylläri kuluneella viikolla on kuitenkin kanssa bloggaajalta saamani kunniamaininta. Tulin valituksi Luokki ja satula-blogin vuoden 2015 kovimmaksi kommentoijaksi. Kiitos ja kumarrus, tuli korvaamattomaan kohtaan. Hyviä tekstejä on kiva kommentoida ;)

- J

Ps. Joulupukki toi minulle uuden hienon ajokypärän ja Vipsulle paremmin istuvan tekkelin :)

Näillä kelpaa kärrytellä!