Riivatut

Syksy oli vuodenajoista suosikkini. Sittemmin syyskuut ovat olleet vaikeita. Vaikeita, koska pimeys, mutta ennenkaikkea se surullinen jatkumo, jota vuosittaiset menetykset ja maailmanloput ovat. Vuodesta toiseen syyskuussa opin, etten vieläkään tiennyt, mitä kaikkea maailmankaikkeus voi eteeni heittää, vaikka välillä luulen niin. Joka vuosi jotakin, toisina vuosina ei edes kerta riitä.

Vaikeuksien seassa kirjoittaminen on jäänyt. Surullista sinänsä. Kirjoittamalla pahan paperille, siltä on saanut edes hetkeksi rauhan. Mutta kaikkea ei voi sanoa ääneen. Vielä.

Mahdotonta ei lienee arvata, että rakkaalla karvakorvalla, jonka viimeaikainen palstatila on jäänyt olemattomaksi, on osuutensa asiassa. Se ei olekaan ollut Vipsun vanha selkävamma meidän pahin harmimme. Kuten joku HT-netissä osasi kertoa, Vipsu ei tervettä päivää näe. No, on sillä niitäkin onneksi vuosien varrella ollut, mutta viime aikoina vedet ovat olleet syvät.

Yksi suurista huolenaiheistamme on tällä hetkellä Vipsun vasen pakara. Heinäkuun alussa kyseinen kankkulihas otti laitumella osumaa. Perse repesi, kirjaimellisesti. Vaikuttaisi siltä, että Vipsun vamma on astetta hankalampi lihasvamma, jonka paraneminen ei ole edennyt odotetusti eikä edes liki toivotusti.

Ennen

Jälkeen

Pääsimme jo jatkamaan kesken jääneitä kuntoharjoituksia. Kaikkia kahtasataa minuuttia hikoilua viikossa. Sitten hevonen alkoi ontua. Laitettiin poni lepoon viikoiksi, ei apua. Nyt ollaan käyty kävelemässä. Pitäisi kuulemma kävellä hevonen hikeen, mutta näillä lenkeillä ainoa, kuka hikoilee, on allekirjoittanut. Voisi siis olettaa, että edes oma kunto olisi jotenkin kohonnut, mutta ehei.

Vipsun kanssa joutuu kävelemään Vipsun valitsemaan tahtiin ainakin kolme tuntia, ennen kuin se heräyttää hikipisaran. Sitä mehua jos pistäisi pulloon, olisi aika harvinaista herkkua. Juoksemalla sen saa kyllä hikeen. Hetkessä.

Koska Vipsu ei vaikuttanut juuri paremmalta, varasin vaihteeksi ajan klinikalle. Sinne mennään torstaina. Kuinka ollakaan, kaakki lakkasi kompuroimasta. Sitten ne taas ihmettelee klinikalla, että mikä naista vaivaa, kun se tuo tuota tervettä hevosta tänne jälleen. Kohta se varmaan sanoo, että sen silmissä on surullinen katse. Saatan sanoakin. Sillä nimittäin on.

Raskauden suhteen Vipsu vaikuttaisi voivan vielä hyvin. Se on kaikesta kankun kipuilusta huolimatta varsin tyytyväisen oloinen. Se ei juuri korvaansa lotkauta mistään, mutta pihasta poistuminen vaikuttaa yhä vain vaikeammalta. Saa nähdä tuleeko loppuodotuksesta yhtä riivattu kuin edellisellä kerralla.

- J