Kuinka puuttua pienimpäänkin epäkohtaan, vai puuttuako ollenkaan.

Pidä huoli vain omista asioistasi. Älä puutu asioihin, jotka eivät sinulle kuulu. Onko näissä totuus, vai helppo tie ohi ikävistä asioista?

Kuinka tunnistat, mikä on oma asia tai jonkun muun asia? Onko oma asia, jos samalla tallilla yhdellä hevosella on kyljet verillä viikottain, kun se ei kuitenkaan ole oma hevonen? Kuuluuko puuttua kiusaamiseen, jos et ole kiusaajan tai kiusatun seuruetta? Oletko se, joka tietää epäkohdasta, mutta ajattelee jonkun muun puuttuvan puolestaan?

Missä kulkee raja siinä, ettei kannanotto ole kiusaamista sekin? Tai, että puuttuminen ei mene häirinnän puolelle? Mikä on sopivaa puuttumista tai puuttumatta jättämistä silloin, kun epäkohdassa ei ole tulkinnan varaa? Onko se pieni huomautus, kilahtaminen, marmatus keskustelupalstalla, ilmianto facebookissa, eläinsuojeluilmoitus tai juoruaminen muiden mukana?

Näitä tulee mietittyä. Ihan siksi, että toisaalta liian monesti ja toisaalta liian harvoin käännän katseeni asialle, joka jää häiritsemään. Jos joskus uskallan sanoa ääneen, mitä ajattelen, tuomitsen herkästi itseni sekaantumisesta, muiden myötävaikutuksesta tai ilman. Mutta myös siksi, että epäkohtia tuntuu toisinaan olevan paljon.

Vai ovatko epäkohdat sittenkin vain vallitseva tapa ja pitääkö vallitseva tapa purematta niellä? Mietityttää sekin, mitä vaikutusta puuttumisella on niin sanotulle maineelle ja mahdollisuuksille verkostoitua. Mietityttää hinta, jonka sinä maksat, mutta myös hinta, jonka joku muu maksaa.

Tänään puutuin kilpailupaikalla kahden varhaisteini-ikäisen marmatukseen pikkuihmisen kilpailusuorituksesta. Miksi? Koska se pieni ihminen yritti ihan tosissaan. Koska pienempiä ei kiusata. Koska asioista voi sanoa niin monella tavalla. Puuttuakin voi monella tavalla.

Suomalainen tyyli on lytätä se toinen. Ihan sama, kuka se toinen on tai mitä se tekee. Kieltäydyn kuulumasta tähän kerhoon, vaikka juoruilusta tykkäänkin. Ja sorrun joskus itsekin. Myönnän sen. Pyrin kuitenkin kasvamaan ihmisenä kohti positiivisempaa otetta. Kaartamatta kuitenkaan ääripäästä toiseen. Mielipiteelle on tilaa, kunhan edes yrittää olla reilu?

Totta on, että pienellä ratsastajalla kannukset kävivät ponin kyljillä tiuhaan. Istunta pompotti. Mutta niin teki näiden tyttöjen kaverillakin. Tytöillä oli kuitenkin hyvä pointti: Ponin edun mukainen, mutta keskustelun moottorina silti jotain muuta. Sen paljasti tyyli.

Nuoresta se on vitsa väännettävä, sanoi joku viisas joskus muinoin. Ihan totta. Kun sitä vitsaa vääntää, tulee tehtyä virheitä ja välillä onnistuu. Pelkästään se, että ollaan vasta ihmisyyden taimivaiheessa, ei riitä puolustukseksi sille, että kohdellaan toista huonosti.

Koska pojat on poikia ja kokeileminen kuuluu siihen ikään. Niin kuuluu ja niin on, mutta palaute ohjaa oikeaan suuntaan. Tuuliajolla voi käydä miten vaan. Oppia voi muutenkin kuin haaksirikkojen kautta.

Miltä se sitten tuntuu olla palautetta saava osapuoli? Riippuu tietysti siitäkin, tuleeko palaute mitä kautta ja millä äänensävyllä. Aina se ei tunnu hyvältä. Ei välttämättä edes silloin, kun maksat siitä, että joku kertoo, kuinka ei tule mitään tästä nyt. Palautteestakin voi saada palautetta.

Joskus ei saa suoraa palautetta, mutta näkee takaraivon läpi, kuinka silmät pyörii kantaaottavasti kannanottajan päässä. Vieressä joku katsoo hiljaa ja mulkaisee. Tämä on ehkä se, mihin eniten törmään itse. Viimeksi tänään, edellisen kerran eilen.

Enimmäkseen naurattaa, välillä vituttaa. Eilen ahdisti.

Silloin naurattaa, kun kannanottajan voi kategorisoida jotenkin helposti. Sille kannanotolle on mentaalilaatikko, jonka voi sulkea. Silloin vituttaa, kun joku pääsi sanomaan aiheesta, vaikka aihetta ei yleensä ole. Aihetta olisi sanoa sanojastakin, mutta tilaisuutta ei koskaan tule. Taso, jolle alennuttiin menee kellarin puolelle.

Ilkeys ja tahalliset väärinymmärrykset sekä jatkuva kannanottaminen perusteetta ahdistavat. Ne kannanotoista kaikkein epäreiluimmat. Vaikka se, että joku ottaa asiakseen kytätä tekemisiäsi, vaikka ne kestäisivät päivänvalon, kuunvalon, keinovalon, salamavalon ja mielen valon. Valon, joka siltä toiselta tuntuu puuttuvan kokonaan.

Monasti arvostelu naurattaa, vituttaa ja ahdistaa vuorotellen. Tiedättekö, kun tapahtuu jonkun sortin minimaalinenkin oikeusmurha. Joku tarttuu johonkin olemattoman pieneltä tuntuvaan asiaan ja nostattaa myrskyn. Ensin iskee epäusko ja naurattaa. Se olikin tosissaan, vituttaa. Eikö se lopeta, ahdistaa.

Missä sitten kulkee olemattoman pienen raja? Onko se kisoissa kakarat radan laidalla, raippa joka valmennuksessa heilahtaa, kannuksien kaivertamat kyljet, jänteet poikki juokseva hevonen vai jotain ihan muuta?

Missä sinun mielestäsi kulkee puuttumisen raja? Voiko puuttumalla tai puuttumatta parantaa ilmapiiriä?

- J