Kauhujen kengitys - ei tällä kertaa

Venda on varsasta asti tottunut siihen, että ihminen koskee sen jalkoihin ja nostelee niitä. Venda oli suhteellisen helppo vuoltava ja sen liimakenkäviritykset tehtiin yhtä kertaa lukuunottamatta sulassa sovussa ilman apuvälineitä tai rauhoittavia.

Sitten tapahtui jotain. En muista aivan tarkalleen, osuuko se jotain ensimmäisten kenkien lyömiseen, mutta kaiketi sitäkin voi eräänlaisena käännekohtana pitää. Luulen kuitenkin, että protestointi alkoi jo aiemmin. Vahvistui sitten.

Venda on päättänyt, että varsinkin vieraat ihmiset on perseestä ja sillä on pääsääntöisesti kaksi vaihtoehtoa. Pakene tai kuole. Se pakenee tai joku muu kuolee. Minua on lohdutettu, että pahempiakin on, ja se tulee pääsemään tästä erityisesti eläinlääkäreihin kohdistuvasta pyhästä vihasta aikanaan ylitse.

Kengittäjä sen sijaan on suhteellisen tuttu. Ensimmäisen kerran nämä kaksi tapasivat Vendan ollessa vajaan vuorokauden ikäinen. Sittemmin tapaamisia on ollut paljon, kengittäjän mielestä varmasti liikaa. Hän on kuitenkin meille vankkumaton tuki ja turva. Eikä pelkästään hevosen jalkojen kanssa. Siksi on sääli, että Venda testaa joka kerta, josko se jo kuolisi.

Edelleen, Venda on helppo vuolla ja kohtalaisen kiva kengittääkin. Olemme epäilleet, että toisessa takakaviossa - siinä vinoon kasvavassa - on kipua, ja naulatessa se kipu käynnistää reaktion. Koska oma hermo ei kestä kahta asiaa, Vendan mahdollista kipua ja kengittäjän mahdollista kipua/kuolemaa, olen tarjoutunut rauhoittamaan Vendan kengityksiin, mutta seppämme on tästä helpotuksesta kieltäytynyt.

Siitäkin voinee päätellä, ettei ole pahimmasta päästä ja toisaalta, seppämme tuntee Vendan niin vartalon kuin mielenkin liikkeet. Opetuksellisesti ja positiivista kokemusta hakien on varmasti pitemmän päälle parempi näin.

Täysin vailla apuvälineitä kengitykset eivät kuitenkaan ole onnistuneet. Huulipuristinta on usein tarvittu juurikin takapään kengityksen kanssa.

Koska huojun tuulessa ja olen jalkoineni toisinaan tosi avuton, ei minusta juuri ole pitäjäksi. Tai ehkä olisi, mutta psyyke. Niinpä apukäsiä on aina varattu paikalle suorittamaan huulta puristavan virkaa. Tämä tärkeää myös siksi, että viimeiset kolme kengitystä olen seppämme käskystä suorittanut hengitysharjoituksia tallin muissa tiloissa.

Sitten kävi niin, että oltiin vain minä, hevonen ja seppä. Hain huulipuristimen valmiiksi, mutta yritin olla hiljaa ja sivussa. Takajalka ilmaan ja tanssi alkoi. Venda vei. Tai yritti viedä. Tilanne oli nopeasti kokeneen ja ammattitaitoisen sepän hallinnassa. Ja se tanssi oli siinä.

Minun tehtäväkseni jäi seurata sivusta, kuinka kaksivuotias sai kengät allensa, seisoskellen puoli unessa. Palkinnoksi se sai sepältä extrahellyyttä, rauhallisia rapsutuksia pitkän kaavan mukaan ja sanat: "Tiesinhän minä, että tämä päivä vielä koittaa."

- J