Pala painajaista - kun (melkein) kaikki menee pieleen

Kuukausi Viikarin kuolemasta. Olo on turtunut. Pienet, tai isotkaan, ilon hetket eivät kannattele kauaa. Arki pakottaa toimimaan. Ihan sama, kuinka rikki sitä on. Elämää - tai jotain sen tapaista - ei saa seis.

Kaikki menetykset ja vastoinkäymiset viime vuosilta alkavat piirtää kirkasta kuvaa siitä, kuinka väärille urille olen eksynyt, ja miten tässä elämässä, juuri nyt, oikein mikään ei tunnu oikealta. Samaan aikaan, en halua luopua luomastani vankilasta, mutta pelottaa jäädäkään.

Kaikki se, mikä on hyvin, tuntuu unohtuvan. Joudun muistuttamaan itseäni koko ajan siitä, että minulla on paljon, vaikka tuntuu, ettei ole mitään.

Koska todellisuus ei odota, talliin muutti uusi asukas. Vaikka olin päättänyt, etten hanki hevosia enää itselleni, tai hoidettavakseni. Minulle tämä on harrastus, vaikken aina uskoisi, jollekin välillisesti elinkeino. Se on se todellisuus, joka meitä kannattelee. Se on se todellisuus, joka vihjailee tulevaisuudesta. Ja samalla se on jonkinlainen helpotus, en kuitenkaan ole täysin yksiselitteisen yksin.

Kävi nimittäin niin, että tavoilleni lähes tyypillisesti teloin itseni. Tapakaan ei ollut normaalista kovin poikkeava. Törmäsin nimittäin hevoseni, sen yhden vielä hengissä olevan, takajalkoihin.

Venda, villivarsa. Tosi toimiva, mutta tunteella kulkeva. Jotain tunnetta oli mukana siinäkin onnettomassa aamupäivässä, kun jalkamme kohtasivat. Oli jännitystä, kevättä, väsymystä, epätoivoa, huvitusta, huutoa ja lopulta itkupotkuinen pettymys.

Hevostyyppisissä telomisissa on se hyvä puoli, että harvoin tarvii jonotella..

Oli vain ajan kysymys. Ja aika oli nyt. Onneksi osui omaan jalkaan, eikä jonkun muun.

Ihan oli oma moka. Tai sitten ei. Paha sanoa, kun en oikeastaan vieläkään ole keksinyt, mikä siinä meni niin pahasti pieleen. Talutustilanne, hevonen hepuloi ja minä jään jalkoihin. Tai jalkani jäi jalkoihin, johon hevonen refleksinomaisesti vastaa potkimalla tajuamatta, mikä siellä jaloissa on. Onneksi(?) oltiin lähekkäin. Onneksi(?) oli terve jalka, mitä otti osuman. Onneksi en kaatunut. Onneksi en ollut yksin.

Aluksi vaikutti, että jotain sohjoa siellä nilkan tilalla on, sen verran mutkalla ja turvoksissa oli koko alasääri. Röntgen paljasti luut kuitenkin ehjiksi. Lääkintähenkilöstö betsasikin seuraavaksi kokonaan katkenneen akillesjänteen puolesta. Siinä ultraa odotellessani, lääkkeiden lämpöisessä hyväilyssä, ahdistuin kaikesta Googlen kertomasta.

Painajainen kesti pari tuntia. Ultra paljasti ehjät jänteet.

Long time no see, yhdestä tuli kaksi ja mitä näitä oli..

Helpotus oli todella suuri. Vaikka joutuisin selviämään viikon keppien kanssa, saisin talli- ja työasiat onneksi järjestymään helpommin viikon kuin kuukausien ajaksi.

Se helpotus on nyt unohtunut, kun käyntiin starttasi saikkuviikko numero kaksi. Jalassa oli "sisäinen verenvuoto", suhteellisen suuri sellainen ja vuoto valui jonkin kalvon alle, aiheuttaen suhteettoman suuren kivun sekä melkoisen muodostuman säären syrjälle. Kalvo onneksi päästi verta läpi, mutta odotuksista poiketen vuoto ei ole tyrehtynyt aivan toivotulla tavalla.

Revennyt verisuoni nimittäin vuotaa edelleen. Jalka on helvetin kipeä edelleen ja jalka on turvoksissa edelleen. Alempana nilkassa tuntuu pelottavasti olevan vielä jotain diagnoosin tavoittamatonta..

Onneksi iloitsin. Meni taas satasella maaliin.

- J