Jokimaa - ei mikään mahdoton mörkö (enää)

Jokimaan reissut aiheuttavat allekirjoittaneessa akuutin ja varsin voimakkaan tarpeen ripuloida. En edes tiedä miksi tai koska tarve konkretisoituu housujen vaihtoon. Vendan kanssa on sattunut kaikenlaista, muttei varsinaista pahaa tai "läheltä piti"-tilannetta. Toki varsan otteet ovat ajoittain olleet varsin rajut, mutta koskaan ei ole tullut oloa, että tässä kuollaan kohta. Tai aika on kullannut muistot, huolta on toki ollut: Pysyykö tilanne hallussa, meneekö hevosen vai omat luut, muttei juuri muuta. Pikkujuttuja?

Hassua sinänsä, että jännitti vähemmän silloin, kun meno oli melkoista. Vermosta kotiin palasi varsin fiksusti käyttäytyvä nuori neiti. Siinä mielessä fiksu, että perä ei ole noussut sittemmin kertaakaan. Askellajeja on valikoimassa ollut kolme: Reipas käynti, peitsi ja ravi, joista peitsiä ei ole hetkeen enää nähty.

Paitsi Vermo, myös laidun on tehnyt tehtävänsä. En sano, että hevonen on mitenkään pystyyn kuollut, mutta rauhoittunut kyllä. Vermon jälkeen kärryillä istuttiin vielä kerran kakspäällä, sittemmin yksi kuski on riittänyt. Pete oli ihan oikeassa: Jarrukärryillä niin miksen pärjäisi. Olen jopa uskaltanut laskea kärryille Vendan hovihoitajan. Kuski on kokematon, joten ihan huoleton en ole tämän kokeilun kanssa ollut, mutta hyvin on mennyt. Venda on ollut kärsivällinen ja sietänyt "pienet virheet", niin hänen kuin omanikin. Olennaista kuitenkin, että luotan hevoseeni nyt sen verran, että uskallan antaa tämän tapahtua. Vaikka onkin paskat melkein kirjaimellisesti housussa joka kerta...

Päikkärit ensin, lenkki sitten... Z z Z z z

Viikottaisiin Jokimaakäynteihin ei ole juuri kummempia kommelluksia mahtunut. Kerran aidalla kiipeili neonpunaiseen pukeutunut pikkulapsi, joka huolestutti. Tyylilleen uskollisesti Venda eteni, mutta mutkalla. Olin havaitsevinani pientä pukkilaukkapohdintaa, mutta pienellä muistutuksella homma jatkui laukkaa ja loikkia kokeilematta. Saattoi myös olla, että harkinnat oli omaa mielen tuottamaa harhaa. Mielikuvituksellani, kun on tapana - no - laukata.

Lego on pari kertaa ollut ringissä mukana, kun sen ihana hovihoitaja on päässyt mukaan. Silloinkin, kun hoitaja on puuttunut, Lego on ollut mukana, mutta vain hoitamassa radan yleistä siisteyttä - ja vähän riehumassa. Ottaa yllättävän koville pienellä ponilla, kun joutuu tyytymään katselijan rooliin juoksemisen sijaan. Oli nimittäin ponissa pitelemistä ensimmäisellä kerralla, kun oltiin puhtaasti statistina paikalla. Onneksi poni ja pelkästään hassua. Eikä tarttunut iso siskoon...

Kun nyt sanon tämän kaiken ääneen, manaan tietysti jotain, mutta olisiko kuitenkin jotakin entistä parempaa. Uskon nimittäin vakaasti, että enää ei pienet hetkauta. Kiva olisi kokeilla jonkun hölkkäkaverin kanssa, kuinka meno reipastuu, vai reipastuuko. Josko sitä sitten uskaltaisi olla traktorinkin kanssa radalla yhtäaikaa. Toistaiseksi en pysty. Luulen, että hevosta heilauttaa vähemmän, mutta en ota selvää - vielä.

Mitä Vendan paukkuviin polviin tulee, vaikuttaisi pehmytkudosperäiseltä ja liittyy lähinnä kasvuun, kuten lähtöolettama oli. Fysioterapeuttimme kävi käsittelemässä Vendan sen palattua kotiin ja käsittely, sekä orjallisesti toteutettu jumppaohjelma pitivät polvipulmat poissa muutaman viikon (jumpasta tarkemmin toisen kerran). Sittemmin pauke ja ongelmat ovat pikku hiljaa palailleet. Kotona kompurointia tapahtuu enemmän, Jokimaalla ei oikeastaan ollenkaan. Taitaa se Jokimaa vähän jännittää hevostakin.

- J