Päivä #0 : Leikkaus

Kun Venda sai diagnoosin, olisin toivonut että se olisi leikattu heti. Siitä simppelistä syystä, että stressin sietokykyni on surkea. Varsinkin, kun kyseessä on Murunen. Ihan sama, kuinka oma terveys koettelee tai pelottelee, huoli Vendasta juoksee ohi ja tulee maaliin kauan ennen muita.

Osin se on voimattomuutta. Sitä on loppujen lopuksi hirvittävän avuton, kun/jos hevonen sairastuu. On niin vähän, mitä voi tehdä oikein (tai ylipäätänsä) ja niin paljon, mitä voi tehdä väärin. Väärin ihan siksikin, ettei vastauksia yksinkertaisesti ole. Ja silti on aina osattava vastata kysymykseen, oli kysymys mikä tahansa, kun tilanne on päällä. 

Nyt pelkäsin ennenkaikkea vastaamista vaikeisiin kysymyksiin. Että jokin siinä, mitä teen on niin väärin, että menetän yhden kalleimmista aarteistani. Ettei kohta ole enää mitään. Munat, ne on Vendan kanssa vaarallisesti yhdessä kiikkerässä korissa.

Pelkäsin, että Venda loukkaa itseään nukahtaessaan. Pelkäsin, että se ei kestä nukutusta. Pelkäsin, että se satuttaa itseään herätessään ja pelkään yhä, että nukutus, kuten rauhotuskin niin monesti, johtaa ähkyyn. Jännitin menomatkaa, koska piti tehdä pitkä matka ilman eväitä. Pelkäsin kotimatkaa unisen ja raihnaisen hevosen kanssa. Pelkään, että sidokset ei pysy. Pelkään, että vaihdan ne väärin / liian harvoin / liian usein / liian myöhään. Pelkään lääkityksen antamista (se oli kuulemma leikkauksen yhteydessäkin hankalaa, että onnea vaan) ja pelkäsin kahden viikon karsinalepoa.

Toisaalta pelot on ihan hassuja. Kaikki ei ole uutta, mutta kaikki on silti yhtäkkiä vierasta. Hysteria vetää verhot järjen eteen. Suurin osa leikkauspäivän peloista osoittautui turhiksi ja moni stressi oli vasta edessäpäin: Menomatka sujui todella hyvin, paluumatka sujui hyvin. Hevonen oli esitellyt unenlahjansa ja toimi juuri, kuten olimme sen kanssa asiasta etukäteen sopineet. Se heräsi hyvin, mutta erittäin rauhallisesti -tyylilleen uskollisesti. Klinikalla sitä oli muistutettu, ettei kyseessä ollut pehmustettu hotellihuone, johon voi jäädä passattavaksi ja asumaan, sillä Venda vaikutti nauttivan tilanteesta hieman liikaa. Toisaalta kohta se oli heräämön karsinassa riuhtomassa itseään irti ja kiukuttelemassa tarjoilun puisevuudesta. Purut menee kuulemma pahimpaan nälkään, mutta vähän voisi miettiä mitä vieraalle tarjoillaan.

Kun Venda oli operoitavana, vietimme sydänystävä Legon kanssa seikkailupäivän Teivossa ja sen lähiympäristössä. Tutustuttiin ravirataan, paikalliseen venesatamaan ja haettiin Mäkistä kaikille eväät. Legon mielestä raviradalla pitäisi päästä voittamaan. Valitettavasti kärryt jäivät kotiin, joten poni joutui tyytymään "paikallaan" sinkoiluun. Minulle se oli hyvää ajankulua sietämättömän paineen alla.

Leikkaus meni käsitykseni mukaan hyvin. Lohdutuksena luvatut kuvat tosin jäivät saamatta - mikä taisi lopulta harmittaa enemmän leikannutta lääkäriä kuin minua. Jos leikkauksen suurin ongelma on, että kamera lagaa, on asiat helvetin hyvin!

Sydäntä lämmitti jälleen huomata, miten rakkaita Venda ja Lego toisilleen ovat. Rauha, tyyneys ja rakkaus laskeutui yllemme hetkellisesti, kun Tampereen hevosklinikan ovi 4 avautui tällä reissulla viimeisen kerran.

- J