Syvävenytys selästä käsin

Välillä iskee sellainen usko omaan tekemiseen ja hevoseen, että tulee ajateltua myös ratsastamista (tai Jokimaalle lähtemistä). Koska Venda on ollut rauhallisuuden perikuva, lukuunottamatta kulunutta viikkoa, päätin kavuta satulaan.

Se oli sellainen vähän laiska ja kiireinen hetki, mutta jotain piti tehdä. Olisi tietysti voinut vaikka juoksuttaa, mutta. Olisi voinut, olisi pitänyt. Siinä laiturilta lastautuessani mietin ensimmäisen kerran, että kannattaisiko joskus olla fiksu ja valita muistutteluun hetki, jolloin on aikaa muistutella. Mutta ei, syvään päähän. Tajusin sentään ottaa varmistajan matkaan.

Venda ei kummeksunut laiturin viereen parkkeeraamista tai niin sanottua selkään nousua. Laiturilta lähinnä istutaan kyytiin, nousematta varsinaisesti mihinkään. Pienemmillä hevosillakin laiturilta laskeudutaan kyytiin, joten selkään nousu ei kuvaa suoritusta kuin lopputuloksen osalta. 

Sen mitä uumoilin jo etukäteen, tiesin kolmen askeleen kuluttua: Fiksumpaa olisi tehdä ajan kanssa. Venda ei edelleen ollut mitenkään hämmentynyt tai hädissään, mutta menohaluja - joista se oli pitkin viikkoa vihjaillut - sillä oli. Koska Venda oli iloinen ja itsevarma oma itsensä, päätin kuitenkin pysytellä kyydissä. Olihan meillä varmistajakin. Mikä voi mennä pieleen? Jalkavammainen kesällä viimeksi kyydissä istunut perunasäkki ja saikulta palaileva viidesti ratsastajaa vartin kantanut teini, kyllä yksi varmistaja pitää paketin kasassa.

Oli tekemisen meininki. Kello tikitti.

Puolen kierroksen kohdalla askel alkoi venyä. Käynnissä mentiin edelleen, mutta varmistaja sai sotkea menemään ihan tosissaan, että pysyi pääpuolessa. Sitä mukaa, kun varmistaja lisäsi tahtia, hevonen lisäsi myös. Koitin siinä selitellä selästä käsin, että jospa varmistaja vähän himmailisi. Olipas tarkoituksetonta. Tultiin kohtaan, jossa hirviperhe aamuisin viettää aikaansa (eivät onneksi juuri kyseisellä hetkellä). Venda teilasi varmistajan hankeen ja sitten mentiin. Ei onneksi holtitonta koikkaloikkaa vaan ihan järkyttävän tempoista käyntiä kumpikin kylki vuorotellen edellä, kysellen mahdollisuuksia askellajin vaihtoon.

Koska pelkään kaikkea, olin tietysti jo nähnyt elämän vilistävän silmissäni. Itselleni epätyypillisesti sain kuitenkin rauhoiteltua Vendaa (ja itseäni) puhumalla rauhallisella äänellä. En huutanut perkelettä, kuten yleensä. Koitin pitää kroppanikin rentona, siinä jotenkuten jopa onnistuen. Sitten Lego pelasti tilanteen.

Meillä on talvisin laitumet auki, jotta hevosilla on tilaa touhuta. Lego oli laitumensa kauimmaisessa nurkassa (eli radan varressa) kaivamassa heinänkorsia jostain metrisen hangen uumenista. Koska Lego, koska Venda, välttämätön seurusteluhetki. Sopi minulle.

Vedettiin vielä yhdet keskustelut tallin ovella. Lähinnä siitä, riistäydytäänkö sisälle sivuloikkaa vai telakoidutaanko laituriin. Telakoiduttiin laituriin. Sen verran Vendaa kaiketi harmitti, että juuri sillä sopivalla hetkellä, kun en ollut enää selässä tai vielä jalka tukevasti laiturilla, otettiin ratkaiseva askel laiturista pois päin. Siltä siis tuntuu sivuspagaatti.

Samalla hetkellä muuan kauhukaksikko päätti lähestyä meitä kiitolaukassa omalta laitumeltansa. He esittivät meille lohikäärmetanssin, joka sisältää hurjia loikkia kaikkiin mahdollisiin suuntiin sekä lohikäärmelaulua. Laskeskelin Vendan haluavan esitykseen mukaan. Oli tehtävä nopea päätös siitä, reväytänkö itseni pudoten hevosen ja laiturin väliin tallottavaksi kaikki nivelet sijoiltaan vai kokeilenko paluuta satulaan. Valitsin jälkimmäisen, koska ensimmäinen oli varmuudella toivoton vaihtoehto.

Mikä yllätti, oli Vendan reaktio. Kaikkeen. Siihen, että minä temmoin itseäni takaisin kyytiin ja samaan aikaan vieressä, meidän aivan välittömässä läheisyydessä, sinkoiltiin lohikäärmeääniä päästellen. Venda seisoi paikallaan. Koska luottamus tilanteen hallinnassa pysymiseen oli ohutta, tein samaan hengenvetoon toisen päätöksen. Olisi tultava alas ns. normaalisti. Vasemmalta puolelta ja suoraan maahan. Tietäjät tietää, ettei toimintarajoitteinen kroppani kaikkeen, varsinkaan siihen, pysty.

Nappasin Vendaa kaulalta kiinni ja kokeilin. Tulin apinaotteella alas kaulan kautta. Venda seisoi edelleen paikallaan. Kiitin Vendaa ja siirryin sivuun. Tiesin, että se lähtee, joten menköön. Varmistaja oli edelleen riimunnarun jatkeena, joten ei se kauas lähtisi.

Komppania koikkaloikkaili laiturilta talliin. Minä jäin nojailemaan niille sijoille. Jännitys purkautui holtittomana tärinänä eikä jaloissa ollut juurikaan tuntoa. Olipas kivaa. Heti ensi vuonna uudestaan.

- J