Käytiin eilen Tampereella katsomassa vähän tarkemmin, miltä leikattujen jalkojen tilanne näyttää. Oltiin siis ylitetty 3 kuukauden toipilasetappi. Matkalle mahtui karsinalepoa, tarhaamista sokeripalassa ja palailua varovaisesti liikkeelle.
Kaikki on sujunut yli odotusten. Vendan jalat eivät turvotelleet missään vaiheessa ja asiaan kuuluvaa jäykkyyttä ei ole liikkumisessa suuremmin havaittu. Päinvastoin. Mikä ikinä hiersi, tuntui kadonneen. Ravi on rullannut todella hyvin, paria viime viikkoa lukuunottamatta. Ravi on edelleen parempaa, mutta vasen etunen on tuntunut jäävän liikkeessä vajaaksi. Toisaalta takapää on ollut jäykkä.
Takapään jäykkyys ei suuresti huolettanut, koska aloitimme "hankitreenin". Ihan vain ympyrällä juoksuttaen, mutta kintereisiin asti ylttyvässä hangessa - koska lunta on. Venda hölkkäili hangessa parina päivänä viikossa viidestä kymmeneen minuuttiin. Koska hanki on korkea ja Venda nostaa kaviot hangen yläpuolelle juostessaan, näky on kaunis, mutta treeni kova. Venda ei ole vastaavalla tavalla nostellut jalkojaan oikeastaan missään, mitä se on tehnyt (jos ei talvisella laitumella vapaana pyrähtelyjä lasketa). Tottakai uusi liikerata ja vastus saa paikat hapottamaan ja, jos palauttelu jää vajaaksi, jumiutumaan. Näin kävi meillä, vaikka varovasti koitettiin aloittaa ja kiinnittää huomiota myös palautumiseen.
Vasemman etusen tilanne huoletti siis enemmän. Fysioterapeutti tutki Vendan perjantaina ennen klinikkaa ja huomioi, että jalkaa eteenpäin vievät lihakset olivat todella tiukassa paketissa ja rajoittivat liikettä. Mutta miksi, siihen hän ei keksinyt selitystä. Asia jäi eläinlääkärin analysoitavaksi.
Taivutuskokeessa reaktiot oli vasemmalla 1 ja oikealla 0,5. Takana ei reaktioita, vaikka kankeus oli edelleen havaittavissa. Polvet ultrattiin ja vanha, vasemman jalan sisäsäärellä oleva liikaluu tarkistettiin. Leikatut karpaalikanavat olivat kuivat ja siistit. Mahtavaa! Polvissa oli nähtävissä rasitusta, joka ei sinänsä ole tavatonta liikuntaan palaamisen jälkeen tai kehittyvässä iässä olevalle nuorelle. Polvet lääkittiin ja nyt pidetään pientä kasvutaukoa. Treeneihin palataan erittäin varovasti, ja kuten eläinlääkäri suositteli, maltillisella jarrukärryn vastuksella, jos ja kun mäkitreenimahdollisuutta ei ole.
(...kuiskaa Vendalle: Maltillinen Venda, maltillinen. Paitsi vastus, myös vauhti. Maltillinen.)
Sitten poni huoliin. Lego oli mukana tottakai. Joulukuussa Legolla oli mystinen viruksen jälkitila / ummetus mikälie. Silloin se lopetti kaiken syömisen. Siitä selvittiin ja vaikutti, että poni palautui suht normaaliksi. Se söi ja kakkasi. Mutta se oli koko ajan säikympi ja lopulta vetopaniikit palasivat takaisin ohjelmistoon. Tämä oli suuri harmi, sillä olimme Legon tultua meille tehneet paljon töitä asian eteen. Molemmat -vetopaniikki ja huono juominen - jäivät historiaan vain palatakseen takaisin hirvittävällä voimalla.
Sitten vaihtui heinäpaali ja poni lopetti heinän syömisen. Poni, joka on niin ahne, että ihan sama mitä tarjoaa, menee kyllä pienempäänkin nälkään. Nyt se ei syönyt, haisteli vain. Ja oli toisaalta aivan raivona ruuan perään, uhmaten jopa vihaista tarhakaveria sen heinäkupilla. Aamulla ruokaraivo oli niin kova, että poni syöksyi karsinasta syömään korsia käytävältä puoliväkisin, mutta ei koskenut aamuheiniinsä (tai yöheiniinsä).
Koska uudessa paalissa heinä oli huomattavasti kortisempaa kuin edellisessä paalissa (vaikka on samaa erää samalta lohkolta, maksaa tsiljoonan ja on ammattilaisen hevosille tuottamaa) arvelin, että heinää vaihtamalla tilanne saattaisi muuttua. Kokeiltiin toista heinää ja kas, se maistui. Ymmärsin silti, että muutakin oli pielessä kuin heinän kortisuus. Ja se muu oli mahassa.
Koska oltiin sopivasti menossa isosiskon kanssa jalkakontrolliin, varattiin aika (onneksi sattui sopimaan klinikalle) myös matkakaverille.
Ponista napattiin pienen kolmen hengen ja yhden ponin pystypainin jälkeen verikokeet. Olin sillä tavalla typerä, että ohjasin yksikön yhteiskarsinasta omaansa projektia varten. Siinä kävi niin, että kummassakin karsinassa kolisi. Verikokeissa ei suuremmin ollut sanomista, sama virus kummitteli mikä joulukuussakin ja proteiinit oli koholla, todennäköisimmin siksi, että poni ei juo. Syke, hengitys- ja suolistoäänet olivat jälleen normaalit. Poni rauhoitettiin, jälleen kevyen pystypainin jälkeen. Paini oli kenties kevyt, koska tehtiin yhteiskarsinassa. Katsottiin suuhun. Sielläkin kaikki hyvin. Katseet osoittivat kohti mahaa.
Kortinen heinä ärsyttää vatsaa. Vatsaa, jossa olen aavistellut ärtymystä haukottelusta ja leukojen vääntelystä päätellen. Kipua, jonka olen yhdistänyt vetopaniikkeihin. Kaikki ne pienet merkit, jotka olin laittanut merkille, mutta...Saatiin se, mitä "lähdettiin hakemaan", Gastrogard kuuri.
Siinä missä minä odotin pahinta, lääkäri pohti, ettei kyse ole mistään vakavasta. Silti on aika raskasta hengittää, koska pelottaa. Legon elämässä on tapahtunut pieniä muutoksia, jotka eivät sen kannalta välttämättä ole optimaalisia, mutta onko niillä roolia? Se ei tällä hetkellä tarhaa siskon, vaan toisen kaverittoman kanssa. Pari ei ole siskon ja sen veljen vertainen match made in heaven (vaikka vanhoja tuttuja ovatkin), joten voihan olla, että muutos oli herkälle ponille ratkaisevasti liikaa. Tai sitten ikuisuusdieetti tekee tehtävänsä. Viime kesä oli ensimmäinen, kun Lego ei laiduntanut. Kaikki onneksi asioita, jotka on "helppo" muuttaa. Jos Gastrogard ei auta, tutkimuksia jatketaan ja olosuhteet muutetaan mahdollisimman ennalleen pikavauhtia.
Oli myös harmillista menettää pienen ponin luottamus kaiken sen pystypaininnan tuoksinnassa. Juhlaa on lääkekuuri ja lämmön mittaus, jos lähtökohta kaikelle on taistele tai kuole. Tänään lämmön mittaamiseen meni normaalin minuutin sijaan viisitoista, koska piti positiivisesti vahvistella ponille ajatus siitä, että kuumemittari koskettaa. Mutta tulipahan tehtyä. Huomenna sama tanssi uusiksi.
Jotenkin tämäkin sota on taivuteltava rauhaksi.
- J
Ei kommentteja