Elämä on ollut jo taas tovin vastamäkien väistelyä. Tuntuu kuin olisimme kumipalloja, jotka sinkoilevat katastrofin reunalta toiselle. Elämä on, kaikilla mahdollisilla osa-alueilla, raskasta.
Tässä ehti olla jo monta hyvääkin juttua hevosten kanssa, mutta sitten paketti levisi taas, kuten tapana on. Olimme saaneet Vendan kuntoutuksen hyvään malliin ja päässeet jo pariin otteeseen Jokimaalle. Sitten yksi tallimme hevosista heräsi uuteen päivään kuumeisena. Koska liikkeellä on keskimäärin kaikki maailmanlopun virukset, talli oli nopeasti karanteenissa. Se niistä Jokimaan reissuista. Pääasia, ettei pöpö leviä - edes tallin sisällä - ja kaikki selviävät mahdollisimman vähin vaurioin. Eikö niin?
Pöpö kerrallaan saatiin suljettua pois, mutta kuumeilun jatkuessa karanteeni osoitti vakavia venymisen merkkejä. Koska muita sairastuneita ei ilmaantunut, aloimme pikku hiljaa huokailla helpotuksesta. Karanteenikäytäntöjä kuitenkin pidettiin edelleen yllä, ihan vain varmuuden vuoksi. Jatkuva desifioiminen ja vaatteiden vaihtaminen alkoi jo väsyttää. Vaikutti kuitenkin, että Venda ja Lego välttyivät taudilta.
Sitten tuli lauantai. Venda oli ollut jo perjantaina hieman vaisuhko, mutta pistin sen ympärivuorokautisen ulkoilun piikkiin. Lauantaina se palautui kevyestä hölkkälenkistä nopeasti. Tai niin kuvittelin.
Venda oli pesupaikalla jotenkin jännittyneen oloinen ja huolestuneempi kuin yleensä. Selän pesun yhteydessä Venda alkoi täristä ja näytti, että jalat lähtevät alta. Hevonen tokeni kuitenkin kosketuksesta ja kehotuksesta. Jatkoin suihkuttelua, tärinä palasi ja pian Venda istui ketjuissa.
Suihkuttelu seis ja tutiseva hevonen pois pesupaikalta. Koska oli varsin kuuma, jatkoin valelua sienellä ja kylmällä vedellä. Venda oli vaisu, mutta tolpillaan. Meni hetki ja se alkoi piristyä. Juotin sen normaalisti ja soitin päivystävälle. Päivystävä epäili kipukohtausta, mutta pelkäsi, että kyse saattoi olla sydänperäisestä ongelmasta tai jostakin neurologisesta. Koska hevonen ei meinannut kohtauksen aikana pysyä tolpillaan, kuljettaminen ei juuri nyt tullut kyseeseen. Sovimme, että palaan asiaan, jos kohtaus uusii. Se ei uusinut.
Nukuin lauantaiyön todella huonosti. Venda vaikutti onneksi koko ajan paremmalta. Sunnuntaiaamuna otin sen sisälle aamupuurolle ja pienille heinille. Lämpö oli normaali. Mietin yhä eilistä ja ajattelin, että käydään pesupaikalla kierros, jottei jäisi mitään jännityksiä sen suhteen. Venda käveli pesupaikalle hyvin, mutta meni taas jotenkin oudoksi. Ehkä oli liian aikaista kokeilla onneaan, olisiko tässä kuitenkin kyse pelkoreaktiosta?
Käytävällä Venda alkoi nieleskellä. Jotenkin sitä vaan tajuaa noissa tilanteissa, että kohta mennään kohti pimeyksiä. Soitin saman tien päivystävälle. Päivystävä oli sama kuin edellisenä päivänä. Tällä kertaa puhelu oli lyhyt ja ytimekäs:
-Hevosellani on ruokatorven tukos.
- Minä tulen.
Aika pian tämän jälkeen nieleskely muuttui ruokatorven ympäristön kramppailuksi ja lopulta koko hevonen kramppasi. Kaulan alaosa piti kurisevaa ääntä. Vaahtoa tai ruokaa ei tullut sieraimista, kuten pahimmissa tapauksissa, mutta pelkäsin tilanteen eskaloituvan nopeasti. Paniikki ei enää hiipinyt, se tyrmäsi.
Tilanne oli pelottava ja olo täydellisen avuton. Sitten tilanne laukesi. Kuin itsestään. Tehokas päivystävä, kääntyminen pihaan riitti. Tilanne oli ohi, mutta lääkäri paikalla. Hän tarkisti hengitysäänet, keuhkoista ei kuulunut mitään outoa tai sinne kuulumatonta. Suolistoäänet olivat hyvät. Limakalvot terveen väriset, pulssi normaali. Laskun loppusumma 13 000 euroa. Se virhe saatiin onneksi korjattua jo ennen tapahtumistaan. Tarkempia tutkimuksia jouduimme odottamaan tiistaihin asti.
Saimme peruutusajan Hyvinkäälle. Muutoin olisi mennyt keskiviikolle ja Viikkiin. Nukuinko tuossa välissä? En juuri. Olinko sairastua huolesta? Kyllä. Reissussa jännitti kaikki: Kuinka Venda käyttäytyisi, kuinka matkustaisi ja mitä näitä perusteettomia pelkoja nyt on. Perusteettomia, koska Venda on hyvä lastautumaan ja matkustamaan. Perusteettomia, koska se yleensä käyttäytyy vieraissa paikoissa parhaimmin.
Hyvinkää tosin on tässä pieni poikkeus. Maitovarsana Venda vietti yhden yön seurannassa Hyvinkäällä. Meitä omistajia ei sinne yövahdeiksi kaivattu, kunnes totesivat että varsa pisti hulinaksi ja voitaisiin hakea se kotiin, kun ei sen kanssa kukaan "pärjää".
Tämä Hyvinkää kokemus on yksi niistä lohdullisista syistä, miksi en korvaani juuri lotkauta kritiikille (kaikesta) hevoseni käytöksestä. Kyllä, kouluttamalla näistä saa vaikka mitä ja riimun varren toisessa päässä se varsinainen ongelma on, mutta samaan aikaan hevosillakin on hyvin erilaiset temperamentit. Suomenhevosellekaan ei aina käy kaikki.
Tämä temperamentti on lisäjännä vähän joka jutussa. Samaan aikaan Vendan kanssa voi tehdä mitä vaan ja mennä minne vaan, kunhan muistaa, että se on nopea, säpäkkä ja sillä on myös oma mielipide. Kuten kengittäjämme joskus sanoi, Venda ei kuuntele turhaa vittuilua. Toisin sanoen jännitti vähän, muttei paljon. Odotetusti turhaan.
Matkustaminen sujui pisteillä 100/10, käytös klinikalla 9/10. Paras uutinen kuitenkin se, ettei tukoksesta vaikuta jääneen seurauksia eikä sille löytynyt rakenteellista selitystä. Tukos oli kuitenkin muistutus siitä, miten ohuen langan varassa kaikki on.
Mitä tahansa pelkoja olen voittanut, tästä en aivan heti pääse yli. Pelkään, että aika loppuu kesken. Joko minulta tai rakkaimmiltani. Kumpikaan ei ole hyvä ja silti väistämättä edessä. Jos rukoilisin, rukoilisin huomista - joka ikinen päivä.
- J
Ei kommentteja