Olen onneksi saanut apuja ajamiseen sen verran, ettei aivan ole valjaat käyneet vieraaksi, mutta vielä ollaan kaukana siitä, että voitaisiin ajatella edes opetuslähtöjä. Hitaasti hyvä tulee ja mitä näitä oli...Harmi, ettei sanonta kanna motivaatiota kohti omien korvien väliä. Vaikutus on juurikin päinvastainen. Vaikka välillä on tuntunut armolliselta saada milloin mikäkin aikalisä, jos näistä elämän eteen tulemisista haluaa jonkun hyvän puolen keksiä.
Sunnuntaina saatiin sparrikaveriksi estehevonen ja apukäsiksi pari ystävää. En valitettavasti vielä ole sellaisessa kunnossa, että pystyisin hevosta edes valjastamaan itse. Mutta sitä kohti. Onnea on ihmiset, jotka löytävät kiireestään sen hetken, että ehtivät mukaan. Sparrikaveri oli kevyelle lenkille juuri sopiva lisäys vaikka kaatosade suoritusta häiritsikin. Teki mieli itsekin keskeyttää pönöttäminen katoksen suojassa, kun tavaraa tuli taivaan täydeltä - vaakasuorassa. "Onneksi" kuurot kestivät juuri sen hetken, kun kaksikko suoritti aktiivisesti tehtävää. Hullu keli, mutta kivaa toivottavasti kaikilla.
Huomioita reissusta (osin ulkopuolisia): Hevonen ravaa suorassa, mutta vaikuttaa vähän jäykältä. Vertyi kuitenkin loppua kohti. Käytös täysi kymppi, koko matkan kaikissa matkan vaiheissa.
Jos hyvin käy ni huomenna uusiks!
- J
Hyvä, että heppa on päässyt radalle! Ja eikö se niin menekin, että lahjattomat treenaa, vähän niin kuin meidän hyppyhommat :)
VastaaPoistaItselle pitää yrittää olla armollinen, vaikkei se helppoa olekaan. Sitä liian helposti ruoskii itseään tekemättömistä asioista, ja niistä itselleen tekemistä tavoitteista, eikä osaa olla iloinen niistä pienistäkin onnistumisen hetkistä. Mä olen yrittänyt kovasti olla ajattelematta sitä, mitä pitäisi ehkä jonkun muun mielestä jo olla tai tehdä, ja keskittyä siihen, että meillä, mulla ja hevosella, on kivaa.
<3
Kiitos muistutuksesta, olet enemmän kuin oikeassa <3 Pitäisi oppia iloitsemaan siitä mitä on, muutenhan siinä käy just niin, että jää elämättä (ja sitä mä eniten pelkään).
Poista