Haluaisin kasvattaa Suomenhevosia - ja pitää ne kaikki. Mutta ei omat resurssit ja jaksaminen riitä, kun pitää sairastaa ja käydä päivätöissäkin, jos joskus tervehtyy. Tervehtyminen eräänlainen edellytys sekin. Kasvattaminen vielä jonkun sortin realismi, mutta kun ei kaikkia voi pitää, jollakulla oltava tahtoa omistaa uljas tuotokseni.
Ilpon kanssa kävi niin, että tehtiin kohtuun se. Tuntui hyvältä diililtä, koska pääsi nauttimaan varsottamisen iloista ja ahdistuksista turvallisessa ympäristössä. Vierottamista suoritettiin follikkelivaiheesta saakka. Luopuminen ei ollut niin vaikeaa, kun se olisi voinut olla. Tavallaan. Tiesin, milloin ja mihin se menee ja, että se olisi elämässäni vielä jollakin tasolla.
Säännöllisin väliajoin mietin, että olisipa Ilpo kotona. Ja onhan se. Siellä sitä kutsutaan Jasuksi, rakastetaan ja se on minulle mieluisan lajin parissa. Parasta on, että saisin käydä sitä moikkaamassa useamminkin. Silti kaipaan sitä sydämeni syvyyksistä.
Ajatuskin siitä, että toteuttaisin unelmaa ja luovuttaisin varsoja maailmaan, on katkeran suloinen. Sitä haluaa parasta ja tietää, ettei itse välttämättä ole se. Mutta samaan aikaan tietää, että on - uskottelee ainakin vahvasti niin. Enkä tarkoita nyt Ilpoa vaan yleensä.
Kaipuu ei ole kilpailuasetelma siitä, kuka on paras missäkin ja kenellekin. Kaipuu on kipeä, mutta terve sydän. Kuinka elää sen tunteen kanssa ja tottuuko luopumiseen joskus? Mitä, jos ei käy yhtä hyvä tuuri kuin ekalla kerralla?
Onneksi on ensi kevääseen asti aikaa miettiä syntyjä syviä tällä teemalla. Siinä välissä voi käydä ihailemassa uljasta "ensi tuotostaan" myös raveissa, koska kyllä - se välillä starttaileekin. Sunnuntaina ei tullut suurta menestystä Riihimäen illassa, mutta kivasti sivuutettiin omaa ennätystä. Pieni haparointi kurvissa sai pakan lyhyen laukan verran sekaisin. Rutiinilla ja rauhoittumisella tulee tosi hyvä.
Startin voit katsoa kokonaisuudessaan tästä.
- J
Ei kommentteja