Mentiin taas kerralla ääripäästä toiseen ja äärettömyyden yli. En ole vielä kokeillut, mitä kumpikaan sanoo ehdotuksista lähestyä traileria lastautumismielessä, mutta fiilis on, että kertausharjoituksia vaaditaan.
Olin tänään "luennolla", jossa muistutettiin oman kunnon ylläpidon tärkeydestä. Liittyi sairastamiseen. Jos olot olisi asteikko ja olet nolla kunnossa, sairauden paheneminen vetää aina miinukselle. Mutta jos kunto on vaikka vitosen tasolla, saatat jäädä pienesti plussalle tai ainakin vähemmän miinukselle. Samalla mentaliteetilla mennään tämän lastaushomman kanssa. Onneksi on vahva pohja. Sitä en tiedä, millä tasolla ollaan nyt, mutta aina voitas olla asteikossa tosi paljon lähempänä pohjaa.
Kävi nimittäin niin, että Venda ei halunnutkaan lähteä kohti Jokimaata. Jos se nyt edes osasi päätellä, että sinne ollaan menossa, mutta traileriin ei ollut tulossa. Se oli sellainen draamaton perusjuurtuminen lastaussillan eteen. Ärsytti, koska mitä hittoa nyt. Sitten vastasin mielessäni omaan kysymykseeni. Jotain epämiellyttävyyttä liittyy nyt tähän, ennakoi ehkä kipua. Ei se ihan vaan yhtäkkiä päätä, ettei vanha lempijuttu tänään käykään.
Kilttinä hevosena Venda meni kyytiin vajaan viiden minuutin harkinnan jälkeen. Lego marssi suoraan kyytiin. Sekin on joskus mietiskellyt, mutta siitä päästiin silloin yli ja se oli kiva se. Kerranhan sen tarjoutui yksi ravisetä nostamaan kyytiin, kun oltiin erimielisiä kaatosateessa seisomisesta. Minä halusin tarilerin suojiin, Lego ei. Se oli 2019 se, nyt eletään ihan eri aikoja!
Mitenkään toivoton olo ei siis ole, mutta harmittelee paitsi menetetty flex myös se, ettei ole hevosesta kivaa tämä.
Vaan eipä siinä vielä kaikki. Olisi pitänyt uskoa eläintä.
Päästiin Jokimaalle, Venda oli rauhallisen oloinen ja se hölkötteli jos ei nyt aivan parasta raviaan niin ihan hyvää pätkää. Tarkoitus oli vetää kevyt lenkki ja jättää hevoselle nälkää. Legolle sitä nälkää oli tuntunut jäävän. Se ei voinut ollenkaan ymmärtää, että oli vain seuraponina eikä saanut painattaa tukka suorana siskon perässä. Vedettiin vain pienet powerwalkit, koska poni tarjoili kerrankin varsin temmokasta menoa. Oli hyvää jumppaa se.
Lenkin jälkeen sisko suoritti näyttävän paluun takaisin katoksille. Oli jäänyt nälkä, tai virtaa. Ei mitään poikkeuksellista, mutta kiinnitti ympäristön huomion. Siitä saatiin sitten jutun juuri aikaiseksi ja rohkaisevia kommentteja asiaan enemmän ja menestyksellä perehtyneeltä. Toivoa kuulemma on ja aikaakin vielä. Toivoa kaiketi on aina, kunnes se aika joskus loppuu. Aika on aika vaikea käsite. Mutta kiva oli kuulla.
Suihkut ja muut suoritettiin suurella itsevarmuudella. Sitten piti mennä kuljettimen kyytiin ja johan sitä taas stopattiin. Vaikkei juurtuminen kestänyt muutamaa minuuttia enempää, tuntui se pieneltä ikuisuudelta ja harmistus taas kasvoi. Lego lastautui onneksi varmoin ottein.
Olin jälleen liikkeellä semisti keskenäni. Vendan kuski kyseli, josko selviän kotiin omia aikojani vai ajeleeko mutkan purkamassa ponit avukseni. Vaikka flex oli kohta enää etäinen muisto, kerroin että selviän hyvin, "mikäs näiden kanssa". Uskoin tähän vielä tässä vaiheessa täysin, kuski ei niinkään. Pyysi, että kuvaan suorituksen, koska ei keksi miten sen niin sujuvasti hoidan. Ärsytti. Totesin, että joo, voin kuvatakin. Kerroin, että suoritus ei ole ihmeellinen ja se on tehty ennenkin. Tämä on edelleen totta. Lisäsin vielä, että jos jotain menisi pieleen, voin aina päästää Legon irti, se on tottunut olemaan kotona vapaana. Siinä sitten menikin pieleen...Se, mitä en ennakoinut, oli ne liikkuvat osat, jotka välillä eskaloi tilanteita tarpeettomasti.
Viritin kotona kännykän valmiiksi ja avasin lastaussillan tyytyväisenä sen hetkiseen tekemiseeni. Tästä tulisi hyvä pätkä. Tarkoitus oli ensin purkaa Venda ja sitten pyörähtää sen kanssa takaisin nappaamaan Lego matkaan mukaan. Hyvä suunnitelma, toteutuskelpoinen jopa. Vaan sitten Legolla iski kutina. Se yritti hinkata kutinaa minuun ja sai jotenkin riimunsa soljen takertumaan etupuomin lenkkiin. En ensin tajunnut, mitä tapahtui. Poni panikoi hysteerisenä ja repi itseään irti. Se vuoroin istui rempoen taaksepäin ja vuoroin yritti hyppiä pystyyn potkien etujaloilla ilmaa. Klassinen vetopaniikki. Silmissä sillä oli täysi pakokauhu. Ehdin juuri huomata soljen tarttuneen kiinni siihen onnettoman pieneen ja väärään asentoon kääntyneeseen rinkulaan, kun riimun solki antoi periksi. Siis hajosi. Lego rauhoittui välittömästi. Venda ei. Se oli ajanut itsensä ihmeelliseen tilaan, jossa se vaikutti yrittävän pelastaa pikku veljensä tuntemattomalta viholliselta. Trailerissa ryskäsi.
Pysyin ihmeellisen rauhallisena. Suoritin ennätyksellisen määrän matikkaa pohtiessani, miten edetään. Pohdinnan kesto noin kolme sekuntia. Päätin ulostaa hysteerisemmän ensin. Jäin itse trailerin sisäpuolelle pitämään Legosta kiinni - se oli irrallaan enkä halunnut sen saavan ajatuksia. Annoin Vendalle hieman köyttä, jotta se sai ryvettyä trailerista alas. Se kääntyi takaisinpäin ja mietti, pitääkö nyt lastautua uudelleen ja vielä väärästä päästä traileria. Pörinää ja lohikäärmeääniä. Kurkotellessaan lastaussillan yli se selvästi mietti paitsi lastautumis- myös elämänvalintojaan. Pyysin sitä odottamaan. Vapautin samalla Legon puomin takaa ja talutin sen kaulalla roikkuvasta riimusta talliin, pörisevä Venda toisessa kädessäni. Tilanne rauhoittui onneksi nopeasti.
Tulin tosi surulliseksi. Lego on ollut niin hirvittävän reipas poika. Se on päässyt niin pitkälle ja nyt tällainen aivan turhanpäiväinen koettelemus. Tulin surulliseksi myös Vendan puolesta. Se ei selvästi halunnut kyytiin ja nyt vielä tällainen inhottava kokemus. Ärsytti sekin, että puhelin oli rytäkässä singonnut lätäkön laidalle kuvaamaan taivasta. Äänimaailman se oli onnistunut taltioimaan ja sai episodin kuulostamaan jotenkin tosi paljon pahemmalta kuin mitä se lopulta oli. "Hassua".
Nyt pitäisi löytää jostain tunteja vuorokauteen, henkistä ja fyysistä voimaa, jota ei ole ja hevosille hyvä mieli. Sitten sitä voisi harjoitella ihan ajatuksella, lastaamista nimittäin. Asiaa, joka me niin hienosti on aina osattu.
- J
Ei kommentteja