Tallilla meitä odotti tyhjä tarha. Tarha, jonka pohja oli tasainen. Tarha, jossa oli lääniä päästellä. Tarha vapaalla heinällä pelottavassa hökötyksessä, tai ainakin hökötys oli Viban mielestä epäilyttävä. Ratsastuskentällä, joka on aivan näköetäisyydellä paitsi tallista myös tarhoista, meitä oli vastassa Vimpekun ihmisperhettä ja tulevat tarhakaverit.
Viba sai aluksi tutustua rauhassa uuteen tarhaansa, siihen kamalan pelottavaan heinäsuojaan ja pihattoon. Varmoin elkein Viba kiersi tarhan ympäri, hieman hämmentyneenä tutkiskeli turvalliselta etäisyydeltä Mamyn selän takaa heinähirvitystä ja sitten Tytti-tätin kanssa käytiin Pihatossa sisällä. Pihatossa Vipsu kävi vain toteamassa: ULOS ja äkkiä! Se jäi hieman kaivertamaan Jennyn mieltä.
Tutustumiskierroksen jälkeen koitti se maaginen hetki, jota kaikki olivat odottaneet. Vimpekku, Vipsun emä, tuotiin tarhaan. Hevoset tunnistivat toisensa heti. Vimpekun ihmisperhe kertoi, ettei Vimpekulla ole koskaan kiire uusien hevosten luo, mutta nyt sitä oli miltei vaikea pidellä. Vimpekku sai varmasti vastaukset kysymyksiin, jotka sen mieltä olivat kaivelleet. Niin rankka oli näiden kahden ero vajaa kymmenisen vuotta takaperin ollut.
Hetken kuluttua seuraan liittyi myös Viban varsinainen tarhakaveri, Vimpekun ihmisperheen nuorin nelikavioinen, Neepu eli Netta. Nuorella hevosella oli tilanteeseen ihan omanlaisensa lähestymistapa ja Netta otti nopeasti laumassa johtajan paikan. Hevoset juoksivat tarhassa edestakaisin, kaikki hieman hämmentyneinä uudesta tilanteesta ja toisistaan. Sen suurempi rähinöitä emme kuitenkaan nähneet. Ainoa potku taisi tulla nuorimmaisen takasista, kun portilla tuli ahdasta. Vauriot nolla.
-J
Ei kommentteja