Yksi muuttaja putosi pelistä pois, Vol1

Taas on tapahtunut vaikka mitä. Vipsun kanssa muutettiin lähemmäs kotia ja matka tallille kutistui vajaasta kymmenestä minuutista noin kahteen. On siinä puolensa, mutta oliko se järkevää? No, aina ei tiedä kaikkea, kun tekee ratkaisuja. Nykyisessä tallissa ei sen alkeellisuudesta huolimatta ole moitittavaa, mutta kun mukavuuksiin ehtii tottua, tuntuu vaikealta olla ilman.

Viban jäykkyys on jatkunut ja tuskastuttanut. Vipsua on jumpattu, treeniä kevennetty ja hevosiin erikoistunut osteopaatti Tiina Meiseri on Vibaa hoitanut. Viba on nauttinut noista hoidoista ja ne ovat rentouttaneet sitä, mutta ongelman ydin on vielä kateissa ja se painaa kovasti Jennyn mieltä. Seuraavaksi ratkaisua olisi tarkoitus lähteä etsimään edellisen tarhakaverin Netan ja hänen omistajansa kanssa Vermosta hammaslääkärin pakeilta.

Ennenkuin aikataulu selviää, Jenny meinaa hankkia Hackamore-kuolaimen Viballe. Myös pelkällä riimulla ratsastaminen on käynyt mielessä, mutta ennen mahdollisuutta käyttää viereistä kenttää turvallisine aitoineen, pysyttelemme kuolainratkaisuissa. (Hackamorehan on "kuolaimeton" kuolain, eli hevosen suuhun ei mene mitään vaan paine hevosen turvalla toimii ohjaimena. Hackamore mielletään hyvin kovaksi kuolaimeksi ja sen käyttäjällä täytyy olla kokemusta ja vakaa käsi. Jenny on ratsastanut aiemminkin Hackamorella ja Tytillä on hellä vakaa käsi, joten ongelmia ei pitäisi tulla.)


Muutto edelliseltä tallilta sujui ratsastamalla. Kuten tuosta ajallisesta tallimatkan muutoksesta saattaa päätellä, etäisyys on suhteellisen lyhyt - varsinkin kun voi oikoa metsien läpi ja ojien yli. Alunperin Jennyllä oli ajatus ratsastaa itse. Suunta suunnilleen sinnepäin ja seikkailuun. Mutta sitten matkaan tuli taas kerran pari muuttujaa ja muuttokuormasta putosi yksi muuttaja pois. Koska Tytillä ei ole ajokorttia ja vielä vähemmän ajotaitoa, joutui Jenny tarttumaan rattiin ja hoitamaan tavaroiden siirron. Ratsastus ja Viban siirto jäi siis Tytille.

Tätä ratkaisua ihmiset sitten jaksoivat päivitellä. Meille se oli ihan selvyys. Tuntuu oudolta, että on hevonen, mutta sitten sillä ei voisi tehdä mitään. Laitetaan hevonen pumpuliin, pakataan autoon, ajetaan varovasti, kauhistellaan ja saavutaan perille. Hevonen ulos autosta, ulos pumpulista ja karsinaan seisomaan, hyvä. EI! Hyvä hevosmiestaito on aina perustunut siihen, että hevoset ovat osa omistajansa tai käsittelijänsä elämää. Loputon pumpuliin pakkaaminen on luonnotonta ja tylyä esineellistämistä.

Mutta kukin tyylillään. Meillä on halattu, hyvin harjattu ja paijattu hevonen. Me emme anna sitä ihmisten käsiin, jotka tulevat tallille silloin tällöin, rapsuttavat vähän jos ollenkaan, harjaavat satulan alta, valjastavat, ratsastavat, riisuvat varusteet ja unohtavat ennen ensi kertaa. Ja Jennylle on turha tulla selittämään ajan puutteesta tai muista turhista tekosyistä. Jos Jenny löytää aikaa, kuka tahansa löytää aikaa.

Viba ja Tytti siis ratsastivat uudelle tallille. Matka oli heille osin tuttu aiemman maastoretken ansiosta. Saimme edellisen tallin omistajalta mitä parhaimmat reittiohjeet ja Tytillä oli navigaattori korvalla - nykytekniikka, kuinka sitä voi olla rakastamatta. Reitillä oli vain yksi yllätys. Oja, joka oli aiemmin ollut lumen peitossa, osottautui nyt syväksi epämääräiseksi rotkoksi. Tytti luotti Vipsun ratkaisuun ja näin nämä kaksi ponnistivat ojan yli. Matkalla oli päriseviä mopoja, heiluvia pressuja, ohi kiitäviä autoja, mutta Vipsu ei korvaansa lotkauttanut. Maastovarma hevonen se vasta on jotakin. Ja hevosesta tulee maastovarma vain, jos sillä on mahdollisuus maastoilla, tutustua erilaisiin asioihin ja luottaa ihmiseen.

Vasta loppumatkasta eteen tuli jotakin niin uutta ja odottamatonta kuin tietyöaidat kenallaan ojassa, että Viban piti hieman tarkemmin katsella, mikä siellä makaa. Tytti ei riskeerannut turhia vaan hyppäsi kävelemään Vipsun vierelle ja taas saatiin hyvä kokemus, joka osoitti, ettei outoja juttuja tarvitse pelätä.

Mutta, miten muutto muuten meni? Siitä kerron seuraavan kerran.

-J