Kuutamokyyti

Ihan niinkuin pelkäsin, unet ovat jääneet vähiin. Haava ei ota parantuakseen.

Konsultoin heti edellisen kirjoituksen jälkeen paria paikallista eläinlääkäriä, joista toinen tuli tilanteen tarkistamaan. Tässä kohtaa Vipsu roikotti tärisevää jalkaa karsinassaan. Ei ollut epäilystäkään, etteikö jalka olisi kipeä. Koska haavaa ei enää voitu ommella, se tuli hoitaa avoimena. Kyllä, työlästä ja ilmeisen loputon urakka. Haavaa huuhdottiin aamuin illoin ja huuhtelun väleissä haava pakattiin märkään Animalintexiin. Pointti märkäkääreessä on, ettei sidos tartu haavaan. Lääkityksenä Vipsu sai antibioottia pistoksena ja särkylääkettä ruuan seassa.

Haavan hoito sujui sinänsä kohtalaisen kivuttomasti. Päivä päivältä hevonen alkoi kuitenkin kiukutella yhä enemmän. Potkuihin tuli uudenlaista terävyyttä. Nyt suihkutuksesta seuraa täyslaidallinen kuusisataakiloistaslaagia pitkin seiniä. Olen jäänyt jo kahdesti sinkoilevan pienokaiseni alle. En voi kuin ihmetellä, miten tässäkin rytäkässä jalka on säilynyt solmuuntumatta. Alan olla niin ääriä myöten täynnä jalan suihkuttamista kuin on Vipsukin. Vaan pakko on tehdä edes jotain. Onneksi on apukäsiä ainakin vielä toistaiseksi ollut tarjolla...

Animalintexin boorihappo on kenties sen verran haavaa ärsyttänyt, että liikalihaa on lähtenyt haavaan kertymään. Verentulo se vaan ei lakkaa. Eikä mädän. Epäilyksenä on, että luu on ottanut hieman hapanta saadessaan iskun. Sitä lähdetään sitten selvittämään seuraavaksi. Nyt pitäisi keksiä akuutisti ratkaisu sinkoiluun ja hysteriaan, ennenkuin vammoja on enemmältikin hoidettavana.

Ripulointikaan se ei loppunut vatsahuuhteluun. Aluksi ajattelin, että stressi ja lääke tekee tehtävänsä, mutta vatsa on yhä kuurien loputtua sekaisin. Sitten näin hevoseni juovan kuraista vettä kavionpainaumasta tarhassaan. Ei vaikea arvata, mikä sitä vatsaa pitää sekaisin. Siinä samalla kehitteillä on uusi hiekkakertymä. Ehkä hevoseni ei todella syö hiekkaa, se juo sitä. Tarhakaveri toimii täysin samoin ja silläkin on vatsa sekaisin. Voi laskea yksi plus yksi. Koska Vipsulla on viehättävä tapa lennättää ämpäreitä, olemme taas saaneet käyttää kaiken mielikuvituksen juottoratkaisuja kehitellessämme. Tällä kertaa ämpäri haudattiin maahan.

Tähän projektiin tarvittiin ämpäri, 2 auton rengasta, vähän ruuveja ja kumisia kiinnikkeitä sekä lapio. Kumiset kiinnikkeet kiinnitettiin renkaisiin ruuveilla ja sanko renkaiden keskelle kiinnikkeillä. Alempi autonrengas täytettiin hiekalla ja haudattiin maahan. Taistelu on kenties loputon, mutta tätä taistelua käydään sitten maailman hamaan tappiin asti.

Vipsun tarhakaveri hyväksyi ratkaisun ja siirtyi maistelemaan vasta valutettua vettä ämpärin ääreen. Vipsu oli jo hotkinut kuravedet hiekkoineen ja veteli nyt sikeitä. Tuskin se olisi siihen tunkenut muutenkaan, sillä tarhakaveri on viime aikoina ollut melkolailla väkivaltainen. Hevoset kähisee aina, mutta tämä kaveri hyökkäilee Vipsun kimppuun myös niin sanotuissa väärissä tilanteissa. Sen sijaan, että se potkisi tai purisi Vipsua ja lopettaisi, kun Vipsu väistää, se potkii etusilla eikä lopeta. Toisinaan tarhakaveri hyppää Vipsun selkään (vaikka on tamma) ja takoo etusillaan Vipsun selkää ja kylkiä, purren ja repien samalla harjasta. Kyllä, se näyttää ja kuulostaa ihan tyttöjen tappelulta. Nyt tarhakaverilla on iloksemme vielä hokit jalassa. Kun vamma tuli jalkaan, hokkeja ei vielä ollut. Näin hevoseni on stressitilassa myös vapaa-ajallaan.

Olen aina naureskellut kaiken maailman kukkahattutäteille, jotka suojelevat hevosensa pilalle. Tiedättekö ne, jotka laittavat suojat tarhaan ja loimittavat vaikkei ole mitään oikeaa syytä? Olen alkanut ymmärtää heitä. Luulen, että vain parhaimmat kuljetussuojat olisivat riittävä turva hevoseni jaloille. Lisäksi loimi pitämään kuivana ja ämpäri turvan ympärille, ettei hevonen syö tai juo mitään sopimatonta. Ihmetelkää sitten, mikä se tuolla menee - se on Vipsu.

Kyllä - olen kuullut hevosen kuonokopista. Olen myös sovituttanut vipsun päähän sellaista. Siinä oli parikin pointtia, miksen siihen leikkiin lähde, mutta selkein ja näkyvin lienee se, ettei siihen päähän sopivaa kuonokoppaa ehkä olekkaan. Ainakaan ei ole vielä löytynyt. Ja nyt se syö ja juo hiekkaa hiekkatarhassa. Tiedän, aivan kestämätön tilanne. Ja sitä tilannetta minä mietin joka hetki.

Tallin puitteet ovat hyvät, mutteivat kohtaa enää yhtäkkiä kehittyneitä tarpeitamme. Niinkuin me ajattelimme, että tänne tulimme jäädäksemme. Emmekä me nytkään haluaisi pois. Mutta vaihtoehtoja on puntaroitava. Jotain on keksittävä.

Olen miettinyt pääni puhki, miten heinät voisi syöttää hevosille siten, ettei tallin väelle aiheutuisi kohtuuttomasti tai ollenkaan lisävaivaa. Siten, että hiekkaa sekoittuisi heiniin olemattoman vähän. Olen miettinyt juottamista, kuinka se sujuisi ilman sinkoilevia ämpäreitä. Olen miettinyt paitsi näitä, myös omia mahdollisuuksiani toimia hevoseni elämässä. En voi mitenkään kaataa tätä kaikkea kenenkään niskaan, joten minun on keksittävä jotenkin sekä hevoselleni että itselleni turvallinen ja käytännöllinen ympäristö, joka mahdollistaa monipuolisen harrastamisen tai edes hengissä pysymisen. Mahdotonta? Niin minä pelkään.

Mutta mitä voisin tehdä helpottaakseni sekä hevoseni että itseni elämää?

Minut todettiin viime viikolla pysyvästi vammautuneeksi. Siitä seuraa, että invalideettini vihdoin määritellään. Sitten se on virallista ja pakko myöntää. Pahin este ei ehkä ole oma pärjääminen vaan pärjääminen muiden maailmassa.

Mitä se tarkoittaa tallilla? Tasaisia pintoja ja maastoa, jotain mistä ottaa kiinni. Mahdollisimman vähän taakkoja. Se tarkoittaa siis sellaista tallia, jossa tarhojen portit aukeavat helposti. Vettä tai heiniä ei tarvitse kanniskella. Hevosilla on kenties suora yhteys karsinaansa tai kuja jota pitkin kulkea, taluttamatta. Se tarkoittaa, että liukkaalla hiekoitetaan. Se tarkoittaa, että kentällä tai maneesissa on portti, tai tallilla on pyöröaitaus, jotta juoksuttaminen ilman liinaa on mahdollista.

Mitä hevoseni sitten tarvitsee? Tallin, jonka sisäilmassa on mahdollisimman vähän Suomen ilmastossa tyypillisesti esiintyviä homeitiöitä, joille Vipsu on vaikeasti allerginen. Tarhan, jonka pohja on jotain muuta kuin hiekkaa. Jotain, mitä ei tee hevosen mieli syödä. Niin ja olisihan se hienoa, jos tallilta löytyisi myös rata ajamista varten.

Voin jo nyt heittää villin arvauksen, ettei sellaista tallia olekkaan. Niinpä me olemme yhä, kuten aina, valmiita sopeutumaan. Mutta terveys ja turvallisuus ei ole jotain, mitä olemme valmiita uhraamaan. Onko nyt siis aika toteuttaa unelmansa? Pakottaa unet todeksi...

Vaikka tekemisestä on tullut viime viikkoina jälleen ja ennen kaikkea selviytymistä, olemme ehtineet hieman harjoitellakin. Vatsahuuhtelun jälkeen liikunta aloitettiin kevyesti maasta käsittelyn kautta. Iltalenkit tehtiin taskulampun valossa Notkon raitilla. Ratsastamista kokeilin pariin otteeseen. Ajamassakin on käyty.

Eilinen ajoreissu oli ihan kirjaimellisesti kuutamokyyti. Hevosessa oli totuttuun tapaan enemmän energiaa kuin järkeä. Tarkoitus oli tehdä kymmenen kilometrin lenkki kävellen, mutta me sitten ravasimme kävelyvauhtia. Meno oli niin epäpuhdasta, ettei vauhtia voinut antaa. Jos rento hölkkä löytyi, se sai jatkua kunnes hajosi. Kuu mollotti jättimäisenä peltojen yllä ja toi sellaista "ihmissudet vaanii puskissa"-tunnelmaa pimeänsokean Mamyn illan ihmetykseksi. Olin jäässä ja pakokauhussa. Hevosta ei kylmettymiseni tai pakokauhuiluni onneksi liikuttanut - sanan kummassakaan merkityksessä. Mutkat mentiin mutkitellen ja pariin otteeseen kärry tuli slaidissa seuraavalle suoralle. Rengas kävi ojassa kerran. Kuitenkin se meni ihan kivasti. Niin se arvosteluasteikko muuttuu matkan varrella.

-J