Joskus ei vaan tunnu siltä. Jos se ei ole luontevaa, kannattaisiko se jättää tekemättä? Vai jäisikö sitten kaikki kesken..
Niin tai näin. Tämän mission laukaisi Vipsun uudet ja ihka oikeat ajosuitset. Olemme ajaneet aiemmin Waterfordilla, jotta meillä olisi jarru. Mutta tuo kuolain on pitkä. Jotta se toimisi suussa oikein, tulee sen tulla suhteessa melko reilusti suupielien ulkopuolelle, mikä aiheuttaa sen, että ajosuitset ei istu. Näin ollen halusimme kokeilla, josko hevonen pysyisi käsissä suoralla ravikuolaimella.
Näissä meidän ravikuolaimissa on nahkakuori, joka tekee kuolaimesta paksun. Yleensähän sanotaan, että paksu kuolain on pehmeämpi ja parempi hevoselle. Kuitenkin uudet tutkimukset osoittavat, että hevonen itseasiassa tuntuu suosivan ohutta kuolainta, koska se mahtuu hammaslomaan paremmin. Loogista myös Vipsulla, jolla suu on muutenkin ahdas purentavian vuoksi. Muuttujia oli siis mukana taas muutama.
Vipsun mielipide ei jäänyt mitenkään epäselväksi, kun kuolaimet istutettiin suuhun. Nyt suitset sai kuitenkin säädettyä järkevästi sopivaksi. Lohtu oli ahdistuneen hevosen silmissä olematon. Mietin taas kerran, mikä järki, mikä logiikka. Päätimme jättää kärryt vielä sivuun ja kokeilla yhtä vanhaa suosikkilajiamme, ohjasajoa. Se tarjosi aikanaan uuden ulottuvuuden selkävammaisen hevosen juoksuttamiseen ja Vipsukin tuntui nauttivan siitä tavallista juoksuttamista enemmän.
Aloitimme vaikeampaan kierrokseen. Hevonen käveli jännittyneenä ja teki käsittämättömän paljon töitä päästäkseen kuolaimista eroon. Sitten se pillastui. Tai lähinnä esitti saavansa halvauksen. Meni ehkä "ajovirheen" piikkiin osa episodia. Vaihdettiin suuntaa ja hevonen rentoutui. Kieli rauhoittui ja tapahtui pienimuotoinen ihme. Mitä olikaan tuo valkoinen vaahto, jota hevosen suupielistä putoili. Kyllä, Vipsu käytti kuolainta ja piti kielen suussa. Otimme ravipätkiä ja homma tuntui sujuvan. Jospa sittenkin kärryille.
Tarkkasilmäinen ehkä huomaa, mistä seuraava mutka matkaan tuli. Vasempaan etuseen kasautui yksi historiamme kivisimmistä tilsoista. Näistä alkutalven irvikuvista olemme kärsineet ennenkin (tilitys löytyy täältä.). Jenny on niin allerginen kaikelle liukastumiselle. Liukkauteen liittyvä pakokauhu lienee syntynyt kaikkina niinä kolmena kymmenenä vuotena, kun Jenny muistaa polviensa olleen solmussa. Viime talvinen fiaskoleikkaus löi hommaan tietenkin leimansa. Niinpä Jenny ei kestä nähdä edes hevosensa liukastuvan. Tämä laukaisee Jennyssä välittömän kokovartalo krampin, joka lamauttaa toimintakyvyn. Se siitä tekemisestä sitten.
Eihän se hemmetin paakku edes meinannut irrota. Sitä väännettiin ja kammettiin, hakattiin ja lopulta suunniteltiin liekinheitintä, jolla Jenny olisi muutenkin talven mittaan voinut sulattaa tien itselleen ja hevoselleen. Sääli vaan, että ne toimii kaasulla ja semmoinen kaasupullo, pienikin, on aika hankalan painava. Ei etteikö Jenny olisi ennenkin heilunut liekinheittimen kanssa ja aiheuttanut pahennusta. Yleensä tosin kesäisin, kun voikukat ja muut rikkaruohot ottavat erävoiton. Naapuri joskus kävi huolensa hommasta ilmaisemassa, mutta totesi, että sekopää mikä sekopää. Meillä oli oikeasti tosi lämmin ja hyvä suhde, ikävä on niitä ihmisiä.
Mutta takaisin asiaan. Samperin tilsan irrottamisessa meni hyvää aikaa ihan hukkaan. Ja niin ajaminen sitten unohdettiin, kun avustajan aikataulukin alkoi kusta ranteille. Paakun irrottua loppukäynti suunnattiin siihen notkon raitille. Ihan vaan todetaksemme, että onpas muuten tie liukas ja jäässä. Vipsu totesi sen ensimmäisenä. Rautakengät jalassa ajavat mitä parhaimpien luistimien virkaa. Jenny seisoi portilla polvet myötätuntosolmussa ja itki sisäänpäin. Takaisin talliin. Se maneesi, se on vaan saatava. Onneksi se unelma on koko ajan lähempänä vaikka samaan aikaan niin kovin kaukana..
 |
| Huomatkaa hevoseni hieno pipo =D |
Tallissa sitten suunniteltiin hokkien ruuvaamista kenkiin. Ihan vaan todetaksemme, että jaahas, eihän tuo takakenkä ole siellä päinkään. Oli se toki kaviossa vielä kiinni, mutta pahemman kerran vintturassa. Jenny ei vielä kykene operoimaan hevosen jalkoja, joten hokkien kiinnitys oli jätettävä seuraavaan kertaan, sillä viimeistään tässä kohtaa aikataulu petti lopullisesti. Vinksahtanut kenkä saatiin siististi irti ja haava hoidettua, sitten oli jo kiire.
-J
Ei kommentteja