Liikaliha liikahti

Kuningasajatuksena syntynyt idea kuolaimen muuttamisesta ajohommissa kuoli omaan mahdottomuuteensa kuluneella viikolla. Apunamme useasti viime aikoina vieraillut Tiina pääsi tutustumaan uuteen lajiin, ohjasajoon, heikossa opastuksessa.

Kentällä tapahtuneessa sekoilussa oli liikaa liikkuvia osia. Liikkuvin osista oli Vipsu. Milloin se meni taaksepäin, milloin sivuttain, milloin esitti sirkustempun kävellen kahdella jalalla. Pelkään, että Tiina sai trauman. Me kokemattomat opastajat, kun emme ymmärtäneet antaa ensikertalaiselle minkäänmoisia ohjeita. Siinä on liina, ole hyvä. Ja sitten mentiin. Tiina terävänä tyttönä kuitenkin oivalsi itsekkin olla jäämättä jalkoihin ja lopulta saatiin loppukokoonpano samaan veneeseen. Kiitos ja anteeksi.

Vaihdoimme kuolaimet kesken leikin ihan kokeilumielessä. Maaginen ero. Sekoilu oli tehnyt tehtävänsä ja rytmikkyys puuttui harjoituksista loppuun asti. Tietynlainen rauhoittuminen saatiin kuitenkin aikaan ja siihen päätettiin olla tyytyväisiä.

Henkilöiden kasvot sumensi kameran linssi, ei kukaan muu eikä millään tarkoituksella. Kysykää kameralta!

Iina oli käynyt ratsastamassa ja kokeili, josko aina niin yhteistyökykyinen Vipsu antaisi rupea rasvata. Yritys meni Vipsun osalta totaaliseksi sohlaamiseksi ja Iina otti neuvostani vaarin jättäen homman suosiolla kokoonpanomme tehtäväksi. Neuvoni oli tämä, koska en halua ottaa turhia riskejä ja satuttaa enää muita kuin itseäni. Enkä halua satuttaa erityisesti itseänikään, mutta mielummin minä kuin kukaan muu. Siis silloin, kun se on Vipsu joka sekoilee. Kukin hoitakoon oman hullunsa ihan itse.

Menimme siis kahden pään, kolmen jalan ja neljän käden kokoonpanolla ottamaan ruvesta mittaa rasvatuubin kanssa. Vielä koskaan rasvaaminen ei ollut saanut näin haasteellisia mittasuhteita. Hevonen, jolle saattoi tehdä mitä vaan, oli haavanhoidon myötä muuttunut pysyväispakoreaktioiseksi villieläimeksi. Ensimmäinen sipaisu rasvaa johti siihen, että hevonen singahti ilmaan. Toinen sipaisu johti siihen, että hevonen istui. Kyllä, kirjaimellisesti. Vipsu ihmetteli omaa ketteryyttään siinä, missä tallikaveritkin. Kun poni ponkaisi ylös, lattialle jäi seuraavanlainen yllätys:

Muistutti kuivahtanutta lantakikkaretta paitsi ulkonäöllisesti niin kokonsa puolesta.

Ruven alta paljastunut haava vaikutti yhä liikalihaiselta, mutta ainakin osa oli nyt kuivunut ja pudonnut pois. Hyvä. Oli ihan oikea päätös siirtyä suihkimisesta rasvaamiseen. Utelias ja kuvottava kun olen, halusin tottakai tutustua tuohon mystiseen kikkareeseen tarkemmin, ja kas tässä esittelen sen myös teille. Jos heikottaa herkästi, katso pois päin tai kelaa muutama reilusti alaspäin, sillä siellä on vielä toinen kuva.

Siinä sitä on ruvessa monenlaista entistä elämää ja ehkä pari elinvoimaista mitä lie.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei ruven tarkempi tutkiminen olisi laukaissut kiusallista oksennusreaktiota.

Aikani yökkäiltyäni heitin ruven suosiolla roskiin. Eläköön se siellä seuraavan vaiheen elämänkierrossaan, oli se sitten mikä tahansa. Ruven rasvailukin alkoi taas sujua. Kenties tuo semisti irti heiluva rupi oli nipistellyt sen verran napsakasti poniani, että kiukuttelu johtui siitä. Mieti nyt, jos joku tulisi nyppimään sinun rupeasi. Sehän kirpaisee vaikka sitä kiskoisi irti itse. Varsinkin jos välissä on karva tai kaksi.

Viikon pääpaino oli oikeastaan noissa ohjasajoharjoituksissa ja kuolainsekoilussa. Pitkin viikkoa pakkailimme tavaroitamme, sillä taas oli edessä se, mitä vannotin, ettei enää tehdä: Muutto. Sain tosiaan sen iänkaikkisuus vammaisuustuomion tuossa hiljattain. Vaikka tiesin sen tulevan, niin nyt ensi kertaa muutenkin hankalassa tilanteessa sorruin hysteriaan. Valehtelin, hysteerinen olen vähän väliä. Mutta nyt mukaan tuli tuo pakkomuutoksen tuuli. Pakko keksiä keinot selviytyä.

Tilanne tallilla oli muutenkin jo jotenkin sekava, mikä ehkä hitusen helpotti päätöksen tekoa. Vaikka vaikea päätös se oli silti. Rustasin paperille minimivaatimukset, joilla voisin kuvitella pystyväni edes vähän enempään itsenäisesti/turvallisesti. Minimivaatimukset, jotka Vipsulla on, sekä minimi vaatimukset, jotka kokoonpanolla on. Joskus sitä toivoisi voivansa ajatella vain itseään. Realiteetti silti on, että kokonaisuus on tärkein. Silti, huomasin lopulta jättäväni omat tarpeeni kokonaisuuden ulkopuolelle.

Oli miten oli. Jo nyt huomaan ikävöiväni kaikkea, mitä jätimme taaksemme. Tarhan portti, jonka minäkin saan auki ilman avustajaa, tuntuu nyt mitättömän pieneltä lohdulta. Kaipaan kynnyksiä, joita tallissa ei ole. Ihmisten mukana menetettiin kuitenkin eniten. Kun nyt menen tallille, minua ei edes tervehditä. Minä tervehdin kyllä. Minä myös esittäydyn. Kerron nimeni ja lyhennelmän siitä, ketä me olemme. Vastausta en tunnu koskaan saavan. Sen sijaan minulle tänäänkin sanottiin: "Olen nähnyt sinut jossain." Ja se siitä keskustelusta. Sinä olet nähnyt minut ennenkin ja tiedät nyt nimeni, mutta et sitten kerro omaasi. No, joka tallilla on onneksi yksi tai kaksi poikkeusta, siis ne normaalit tyypit.

Tänään käytiin tutustumassa lähimetsän lenkkimaastoihin. Käytiin myös sekoittamassa yhden selväsi vähän hienomman hevosen ja sen vähän hienomman kokoonpanon harjoitukset. Kun tuo toipilas ravaili kevyesti, esitti Vipsu mitä lennokkaimman pukkilaukka-tasajalkapomppu ohjelmansa. Hieno hevonen ei vaivautunut osallistumaan. Sen ihmiset hymähtelivät. Yksi onneksi huvittuneena. "Tuollako sinä ratsastat?" Kyllä. Se on terapiahevonen. Sitä, ettei se ole ehkä viisain valinta vammaisen ratsuksi, ei tarvinut kertoa.

Aiemmin nämä samat ihmiset sanoivat, että olen tervetullut heidän valmennustunnilleen. Kehuivat hevostani myös kauniiksi. Saa nyt sitten valmennustunnin koittaessa nähdä, kaivataanko meitä enää siellä.