Partiolainen ja poni

Vipsu alkaa kotiutua. Onneksi. Tietynlainen levottomuushan se ei poistuu hevosesta edes lääkityksellä. Sitäkin kokeiltiin joskus. Suosituksesta. Reseptitön rauhoittava. Siitä seurasi yksi yhteisen historiamme pahimmista katastrofeista. Mutta takaisin asiaan..

Kotiutumisesta huolimatta tai sitä helpottaakseen Vipsu haluaa muokata ympäristöstään mieleisensä. Milloin se tarkoittaa karsinan seinän siirtämistä tai aidan kaatamista, tällä(kin) kertaa Vipsu askarteli tarhansa sähkölangasta sykkyrän. Sanomattakin selvää, että pulssi kävi taas korkealla. Lähinnä siksi, että herättää huolta, josko hevonen on touhutessaan satuttanut itseään. Sittemmin tarhaan on ilmestynyt mystinen pallo. Lieneekö tallin puolesta ajateltu, että mitä jos tekisit jotain astetta rakentavampaa hevonen. Vipsua tuntien pallo kyllä lentää - naapuritarhaan.

Tiistaiaamuna oli poikkeuksellisen tehokasta peliaikaa heti aamusta. Päätimme käyttää sen kärryttelyyn. Katastrofia ennakoiden Jenny asettui ohjaksiin ja ville roikkui painona liinan päässä. Alkumatka mentiin talutuksessa. Saattoivat ammattilaiset katsoa, että perhanan amatöörit. Mutta mitä sitten? Jos pysyy pulssi tasaisena niin sama kai se.

Maanantaina Vipsulla oli osteopatia, jonka johdosta emme voineet ajatellakaan hikilenkkiä. Tarkoitus oli tutustua rataan kärryistä käsin ja muistutella Vipsulle, että myös käynti on askellaji. Siinä, kun ponia pistettiin käytävällä valjaisiin, se alkoi venytellä. Takajalat kauas taakse ja etujalkoja eteen. Lonkat ja kyljet auki. Muutoin Vipsu oli pelottavan rauhallinen. Kenties sitä väsytti. Toiveajattelua, tiesin sen jo silloin.

Matkaan lähdettiin reippaasti, kuten Vipsun tyyliin kuuluu. Siinä ei paljon kysellä, että mennäänkö. Mennään. Ensimmäinen kierros sujui talutettuna erinomaisen mallikkaasti. Lähestyimme autotietä. Hiljaista sellaista, mutta liikennöityä kuitenkin. Jenny sai ajatuksen: Aletaan heti opettaa, että ennen tietä pysähdytään. Olipas viisasta. Pysähtymisestä tai paremminkin etenemisen lakkaamisesta seurasi epämääräistä pyörimistä kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Pakko oli pyytää eteenpäin. Se siitä sitten. Toivotaan, ettei osu autoja koskaan kohdalle.

Pysähdyssekoilusta seurasi lisää epämääräistä sekoamista. Päätin antaa Vipsulle mahdollisuuden kevyeen hölkkään, jotta kierrokset hieman tasaantuisivat. Hölkkä muuttui hetkessä ihme riuhtomiseksi. Kerran jos toisenkin tuntui, että hevonen lähtee lapasesta. Oli ihan turha haaveilla mistään tasaisista pulsseista. Kerran pysähdyimme suuren kuusen juureen, risteyksissä poukkoiltiin laidasta laitaan arpoen kumpaan haaraan ryntäämme ja kerran tulppana oli toinen hevonen.

Ihan pikku vinkki teille, jotka menette harjoitusradoille taluttelemaan säikkyjä ratsujanne:
1. Se ravuri ei välttämättä pysähdy vauhdista kuin seinään.
2. Varmuudella on helpompi väistää ilman kärryjä kuin kärryjen kanssa.
3. Jos on kuuro, kannattaa hankkia kuulolaite.

Lopulta tuossakin tilanteessa pahimmat tykytykset ja kriisit sai aikaiseksi Jenny. Tässä kohtaa liinalle ja Villellekkin tuli käyttöä, joten ei aivan hukkaan mennyt hätävarjelun liioittelu. Sitten olikin kiva ottaa mutkasta laukat mäkeen. Jotain kummaa kuitenkin tapahtui. Vaikka tulppana oli tuossa kohtaa säpsy ja sinkoileva hevonen, sen läsnäolo sai Vipsun jotenkin mystisesti rentoutumaan. Ai täällä metsässä on muitakin!?

Loppulenkki oli aivan mahtava. Vipsu ei enää painanut kädelle ja se hörähteli tyytyväisen rentona. Ravi oli hidasta, mutta puhdasta. Sellaista jolkottelua. Hiki ei tullut muille kuin Villelle. Jenny myöhästyi puolitoista tuntia töistä, mutta oli se sen arvoista. Eikä sitä hommaa olisi mitenkään voinut lopettaa sekoiluvaiheessa.

Harmitti, että piti lopettaa silloin kuin kaikki alkoi sujua. Mutta hyvä joskus olla pakotettu lopettamaan ajoissa. Kaikille jäi hyvä mieli. Vipsun katseessa oli nyt ensi kertaa kotoista rauhallisuutta. Jenny lähti töihin ja Ville jäi jälkiviilentelemään karvakorvaa. Perjantaina oli Iinan vuoro. Siinä välissä Vipsua juoksuteltiin.

Perjantai muutti Jennyn talven taas täydelliseksi mahdottomuudeksi. Peilijää piti huolen siitä, ettei Jennyllä ollut asiaa ulos. Ei missään mielessä. Siitä seurasi suuri harmistus, koska ajoharjoituksia oli suunniteltu viikonlopulle. Pienenä piristysruiskeena oli sunnuntain kuvio, jossa Vipsulle saatiin viraileva ratsastaja Mari.

Mari on ratsastanut aikanaan. Kuulemma kymmenisen vuotta sitten. Jennyä hermostutti. Vipsu ei ole ollut mitenkään rakentava ratsu. Takaraivossa tykytti muistot Sannan taannoisesta kyydityksestä, milloin mikäkin jalka ilmassa.

Mari otti tilanteen ja hevosen haltuun nopeasti. Toisille se käy luontevasti ja Marilla selvästi on se jokin syvälle sisäänrakennettuna. Oli ilo katsella, kuinka maailman kaunein Vipsu juoksi liinan päässä sujuvasti eikä Mari suinkaan jäänyt jalkoihin, kuten monelle kokeneemmallekin meinaa välillä käydä. Muutama kierros ja varmoin ottein selkään. Vaikka ympärillä oli häiriötekijöitä, Vipsu pysyi koko ajan rauhallisena. Mari kokeili rohkeasti ravia. Pukkeja ja sinkoilua pyöreä nolla. Sen sijaan Vipsu venyi kauniisti eteen ja alas. Jotain, mitä se ei ole aikoihin tehnyt. Kenties Vipsu on parhaimmillaan silloin, kun selässä ei olla liian varmoja ja vaativia. Kenties otteet ovat silloin pehmeät vaikkeivät välttämättä tasaiset. Toisaalta, Vipsu on aina ollut vieras korea. Tämä oli diplomaattista tunnustelua ja, kun seuraava kerta koittaa, sitten mennään. Toivottavasti ei.

Mari oli reipas tyttö ja Vipsu hirmu hieno hevonen. Toivotimme Marin ilolla tervetulleeksi kuluttamaan satulaa ihan juuri niin usein kuin haluaa. Henkisestä tuesta vastanneelle Markukselle tarjosimme painostuksen lisäksi kärryajelua.

Mari pääsi (tai joutui) vielä lopuksi köpöttelemään pienen maastolenkin loppukäynniksi. Lenkki sujui odotettua hitaammin. Laskeskelin, että kenties ratsukko eksyi pimeään metsään. Se olisi ollut partiolaiselta melkoinen saavutus siinä kohtaa. Mukana oli kuitenkin paikallinen opas. Olisihan se pitänyt arvata. Vipsu oli pysähtynyt syömään. Kuinkas muutenkaan.

-J