PXXXaviemäristä päivää

Arvatkaa, mitä me on tehty alkuviikko? Kyllä, siihen sisältyy klinikkareissu.

Sunnuntai-iltana Vipsu käveli tarhasta vaisusti talliin. Piti lähteä tallin isännän ja tallin tähtiorin kanssa ajoreissulle. Nämä hätäiset starttasivat jo siinä kohtaa, kun minä vasta virittelin suojia Vipsun jalkoihin, karsinassa. Vipsu ei ollut jotenkin oma itsensä, joten ajattelin karsinan olevan rentouttava ja turvallinen ympäristö orientoitua oikein. Sain suojan jalkaan, mutta sitten alkoi raivoisa potkiminen. Hevonen, joka ei potki, näytti haluavan suojasta eroon. Jäikö sinne nyt jotain väliin, mietin.

Siirryimme käytävän parempaan valoon. Tai niin olin ajatellut. Vipsu lähti perääni, muttei pystynyt astumaan vasemmalle takasella. Hevonen rojahti karsinansa eteen käytävälle. Se nousi ripeästi ylös, mutta roikotti vasenta takastaan nyt ilmassa. Parin kesän takaisen SI-nivelen murtumat muistuivat kivuliaasti mieleen. Ensimmäinen kyynel vierähti poskelle.

Sain hevosen häthätää takaisin karsinaan. Nyt se vaihtoi lepuuttamaansa takasta jatkuvasti. Seisoi siis hetkittäin kuitenkin sen vasemmankin päällä. Hevonen muuttui tuskaiseksi. Vasen takakavio oli lämmin. Pulssi oli voimakas. Soitin Hyvinkään päivystykseen.

Ensituomio oli kaviopaise. Kehottivat soittamaan kengittäjän paikalle ja seurailemaan tilannetta. Kun sain apukäsiä paikalle tutkin kavion kengittäjää odotellessa alustavasti itse. Ei selviä viitteitä paiseeseen. Paitsi oireet. Kävelytimme Vipsua käytävällä. Aluksi liike oli todella haparoivaa ja Vipsu astui ainoastaan kavion kärjelle. Liikkeen myötä askellus kuitenkin helpottui ja aloin epäillä revähdystä. Kengittäjällä/isännällä ei ollut tarjota sen enempiä, seurataan tilannetta muutama päivä. 

Maanantaina ennen puolta päivää puhelin soi. Isäntä kysyi, kumpi soittaa lääkärin. Isäntä oli vaivoin saanut Vipsun sisälle. Aamulla se oli kaikin puolin ollut kunnossa. Soitin kunnan eläinlääkärin paikalle. Ilmoitin päivystävälle klinikalle, että jos hevonen saadaan traileriin ja se kestää kuljetuksen, tulemme sinne. Varasin varmuuden vuoksi myös lähiklinikalta ajan seuraavalle päivälle.

Paikalle tullut kunnan eläinlääkäri totesi kuumeen mitattuaan, että lähdette klinikalle heti. Vipsulla oli kuumetta tässä vaiheessa 39 astetta. Lääkäri antoi reilun annoksen kipulääkettä suoraan suoneen, jotta hevonen saatiin hoitoon. Pelotti. Vipsu ei kolmijalkaisena näyttänyt nousevan enää mihinkään. Lääkkeen piti tehota kymmenessä minuutissa, mutta odotimme tunnin. Sitten Vipsu oli valmis.

Hevonen nousi traileriin yli odotusten, mutta silti haparoiden ja kompuroiden. Tallin isäntä oli koko ajan liikuttavan läsnä. Hysteerisellä hetkellä on hyvä, että joku rauhallinen selittää, mitä tapahtuu ja kertaa asioita rauhallisella äänellä. Tärkeintä oli kuitenkin isännän huoli hevosesta ja sen hyvinvoinnista. 

Vipsu puskettiin tiukasti seinien väliin ja katsottiin, että asento on tasapainossa. Jokainen mutka ja töyssy ajettiin hädin tuskin liikkuen. Pienikin kolahdus trailerista ja tuntui kuin tukehtuisi. Klinikalla purkuavuksemme tuli kolme paria lisäkäsiä. Kaikki olivat varmoja, ettei hevonen pysty peruuttamaan ulos.

Adrenaliinia, vieras koreutta tai mitä lie, Vipsu laskeutui Hyvinkään klinikalle ammattilaisen elkein. Huokasin hetkellisesti helpotuksesta, mutta salaa. En halunnut manata lisää huonoa onnea ja koettelemuksia riesaksemme. Kun Vipsu raahautui klinikan käytävälle, se oli aivan hikinen ja puuskutti tuskaisena. Muutaman metrin matka oli ponnistus.

Lääkäri totesi oireiden täsmäävän kaviopaiseeseen. Hevosta kävelytettiin, taivuteltiin ja mittailtiin. Kavio puhdistettiin ja puristeltiin, ei tyypillistä reaktiota. Röntgen oli puhdas, ei murtumaa. Hyvä uutinen. Vuohisen seutu ultrattiin. Siinä kohtaa Vipsu päätti, että pitäkää tunkkinne, minä lähden. Niin Mamy ja Vipsu matkustivat ympäri tutkimushuonetta. Lääkäri kehitteli Vipsulle uusia kutsumanimiä. Siinä ei huulipuristimet taas paljon suomenhevosen suupielessä painaneet, kun oli mentävä. Ultraus saatiin kuin saatiinkin suoritettua ja se oli tulokseton. Kuinkas muutenkaan.

Vipsu jäi sairaalaan. Ilman diagnoosia ja kärsivänä. Huomenna paikalla olisi joku guru joka kyllä tietäisi..Voi olisipa se totta. 

Sitten tuli huominen. Tuli kaviolääkäri, joka ei löytänyt paisetta. Tuli taivutukset puudutuksilla ja vaiva rajattiin kavioon. Kuume nousi lisää. Tähystettiin hengitystiet, ei löydöksiä. Punkteerattiin vatsa, ei löydöksiä. Kuvattiin hevonen, ei löydöksiä. Veriarvot, ei selittäviä löydöksiä. Paperilla hevonen oli terve, kuumetta lukuunottamatta. Tuhlasin taas tunteella rahaa, josta ei ollut Vipsulle mitään iloa. Enkä minä tiedä, mitä tekisin sen oloa helpottaakseni.

Kilahdin. En pahasti, mutta vähän. Turhautti. Lääkäri vakuutti, että hevostani oli katsonut kolme eri lääkäriä ja kengittäjä. Jos jotain löydettävää oli, se olisi löytynyt.

Vipsu lähetettiin kotiin. Kavio määrättiin haudehoitoon ja hevonen karsinalepoon. Kuume ei saa jatkua samalla tasolla kolmea päivää tai nousta kertaakaan yli 0,3 astetta korkeammaksi. Jommin kummin ja takaisin klinikalle arvailemaan. Ontuman tulee parantua kuuden päivän kuluessa eikä se saa pahentua. Jos se pahenee tai ei parane määräajassa niin takaisin.

Rukoilen ja toivon, että jostain kavion laidasta lyö paise läpi hetkenä minä hyvänsä, mutten jaksa uskoa. En myöskään jaksa uskoa, että klinikalla olisi mitään uutta tai merkittävää sanottavaa seuraavalla kerralla. Lääkkeet tietysti ovat kovemmat. Nyt arvon seuraavaa siirtoa, kävi miten tahansa...

-J