Ensimmäinen setti sairaalalla otettiin heti aamusta ja sillä oli enimmäkseen tekemistä kovan onnen koiven kanssa. Kotiapteekki sai hermosärkyyn soveltuvaa materiaalia, jota tuskin tulen koskaan käyttämään. Ei, ettei lääkkeissä olisi paljon hyvää akuutin kivun hoidossa, mutta pitkäaikaisena ratkaisuna kovat lääkkeet saavat jäädä. On vain keksittävä jokin toinen tapa. Jos sitä tapaa ei keksi kipuklinikka, keksin sen itse - toivottavasti. Toinen setti otettiin alkuillasta ja ensiavun kautta. Tällä kertaa kyseessä oli jotain aivan muuta kuin hevostyyppinen onnettomuus, kuten niin monesti aiemmin. Jo ennen Vipsun aikaa.
En ole millekkään allerginen, en virallisesti. Pähkinät toisinaan tekevät nieluun hassun tunteen ja kiivi kutittelee. Olin syönyt aiemmin, kuten niin monena muunakin päivänä, välipalaksi kiivin. Tuntemuksia oli sen jäljiltä nolla. Nyt vetelin hieman säestettyä raakaa kananmunaa, kuten niin monena päivänä aiemminkin. Sitten kieli puutui. Ilman ennakkovaroitusta. Ihmettelin tunnetta, kun kieli yhtäkkiä tuntui kääntyvän ympäri. Sitten se turposi. Kaikki tapahtui sekunneissa. Silmissä pimeni alle minuutissa.
Sairaalassa olo helpotti adrenaliinipiikin jälkeen lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Antihistamiinia ja kortisonia tuupattiin suoneen. Seuraava yö meni tärinöissä. Ei pakokauhusta vaan lääkkeiden vaikutuksesta. Itku tuli vasta paljon myöhemmin. Onnea oli paljon matkassa, mutta samalla myös se mystinen kosminen voima joka koettelee. Kaikkea se keksii.
Tänään sunnuntaina päätin, ettei Vipsua voi seisottaa enää yhtään päivää ja päättelin, että rauhallinen kärrylenkki tuulettaisi pahimmat lääkehuurut allekirjoittaneesta siinä, missä vapaa-ajalle allergisen hevosenkin. Kun siinä käytävällä katselin karvaturpaani, huokui hevosesta syvä rauhallisuus. Ehkä pieni loma teki sillekkin tehtävänsä. Samalla alitajunta huusi: Älä unohda, mitä yletön rauhallisuus tässä kohtaa on aina tarkoittanut!
Lähdimme lenkille hyvillä mielin. Ensimmäisen kolmen metrin matkalla tajusin alitajunnan olleen oikeassa. Sanoin sen ääneenkin: "Tänään ei taideta paljon kävellä". Niin väärä päivä kiusata itseään tällä, mutta oltiin jo menossa.
Vipsu näki koko ajan edessään jotain. Minä en nähnyt mitään. Vaikka siellä olisi ollut jotain, en olisi nähnyt sitä. Välillä otettiin "varmuuden vuoksi"-loikka. Ensimmäinen kilometri kulki reippaassa pompahtelevassa ja ravia kyselevässä käynnissä. Ajattelin, että pieni hölkkäpätkä saattaisi rauhoittaa menohaluista hevosta.
Siinä kohtaa olisi pitänyt kysyä itseltä, olenko aivan päästäni tyhmä? Koska Vipsu on rauhoittunut ravipätkästä? Varsinkaan loman jälkeen? En kysynyt. Annoin Vipsun lähteä hölkkään.
Ensimmäinen kilometri mentiin reippaasti, mutta hallinnassa. Toinen kierros mentiin railakkaasti ja lopulta sivuttain. Jos Mamyä heikotti jo ennen lenkkiä niin kädet oli tässä kohtaa totaalisena vellinä. Muistelin ohjeita, joita aikanaan sain Majaniemen Markolta. Lopulta vauhti hieman hidastui, mutta hevonen oli käytännössä poikittain aisojen välissä. Käsistä oli loppumassa voima. Sitten eteemme sattui sopivasti ylämäki, johon hevonen latasi lisää vauhtia, otteistani huolimatta. Mäki ei ollut kovin jyrkkä, mutta se oli pitkä ja sen päätteeksi sain Vipsun lopulta käyntiin.
Vipsuhan ei taaskaan missään kohtaa lähtenyt järjettömään ryöstösekoiluun tai laukkaan, mutta kyllä se koetteli. Käännyimmekin lyhyemmällle mutkaisella reitille, jotta hevonen rauhoittuisi omia aikojaan. Yleensä tämä tehoaa Vipsuun. Ei tällä kertaa. Vipsu päätti, että käännös vasemmalla olikin todellisuudessa volttilähtö väärään suuntaan ja se veti tiukan U-käännöksen paikassa, jossa ei periaatteessa ollut tilaa moiseen. Kuinka tuo hevonen löytääkin itsestään ketteryyden aina juuri silloin, kun siitä on vähiten iloa? Sekoilimme aikamme risteyksessä ja ampaisimme lopulta haluamaani suuntaan.
Loppulenkin keskityimme kävelemiseen. Puolitoista kilometriä ja pääsimme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Kotimatkalla peräämme ilmestyi edelliskerran perähevonen, ihan ratsastettuna tosin, mutta tässä kohtaa Vipsu sai taas tekosyyn ja sitten mentiin. Mentiin suoraan talliin. Ei jaksanut enää, ei tätä, ei tänään. Lenkki oli jokatapauksessa loppusuoralla.
-J
 |
| Mehuhetki |
Ei kommentteja